En sitten kuollutkaan vitutukseen ja tanaan tunnen taas olevani normaali, hyvantuulinen itseni. Eilen olin viela kuin persuuksille ammuttu karhu arahdellen tarpeettomasti tyokavereilleni. Tanaan on edessa se hankalin ja noloin osa leppymisprosessia eli anteeksipyytaminen niilta, joille eilen naytelin tarpeettomasti tunteitani. Uskomatonta, etta olen aikuinen. Vai olenko? Olenko lapsi vai aikuinen? Siinapa kysymys.

Ystavani Eea sanoi eilen, etta lapset kiukuttelevat nalkaansa ja vasymystaan ja niin tekevat aikuisetkin. Jain miettimaan asiaa ja taytyypa myontaa, etta totuus tuli jalleen kerran ystavan suusta. Olen ollut vasynyt tyohoni ja todella nalkainen pitkan laidutuskuurini takia, joten naikohan minulle paasi kaymaan, etta minusta tuli jalleen kerran lapsi vaarassa paikassa. Mielenkiintoista, etta annoin se tapahtua tyopaikalla, jossa yleensa haluan olla ihan vain aikuinen. Lapseksi muutun vasta kotona tai tanssiessa ja aina ilman poikkeusta silloin kun isa ja aiti ovat nakoetaisyydella. Heidan seurassaan saan turvallisin mielin kayttaytya lapsellisen typerasti ja purkaa estoitta huonoa oloani. He kun ovat ainoita ihmisia, jotka rakastavat minua kuitenkin, kiukuttelimpa kuinka paljon tahansa. Vanhempien rakkaus lastaan kohtaan on maailman ainoaa pyyteetonta rakkautta. Ainakin minun elaman kokemuksella.

Mutta mita mina olen? Luulen, etta olen aikuislapsi, nuoruuden venyttamisen maailmanmestari. En ihan viela valmis aikuinen, mutta en enaa mikaan lapsikaan. Olen jossain keskivaihella, keskenerainen ja keski-ikainen, mutta turvallisesti sellainen, silla loppujen lopuksi olen kuitenkin ikuisesti myos lapsi. Isan ja aidin tytto.