Otsikko on vanhentunut. Hermot eivät mene vaan ne on menneet jo. Olen maannut kaksi päivää keskellä olohuoneen lattiaa ja yrittänyt asentaa kävijämittaria blogiini. Ei onnistu, ei sitten millään ja en enää ole mikään Johanna Raunio vaan hermoraunio. Tästä turhautuneena olenkin sitten päättänyt antaa itselleni mittarivapaanpäivän. Jotain hyötyä netissä roikkumisesta on kuitenkin ollut. Olen nimittäin saanut päivitettyä itseäni aika mukavasti. Sain vastaanottaa kaksi nettipuhelua ihmisiltä, joiden kanssa en ole puhunut vähään aikaan.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Toissa päivänä porisin Aimen kanssa pitkän tovin. Hänellä kaikki on hyvin ja hän on onnellinen. Raskasta meinaa olla kuulemma sielläkin suunnalla tosin, sillä hänen kaksiviikkoinen läksijäisjuhlasa täällä on nyt kotona muuttunut kaksiviikkoiseksi tervetuliaisjuhlaksi. Aimelta kuulin myös hyviä uutisia taiteilijasta. Hän on löytänyt uuden puisen kodin, ostanut paljon maaleja ja kankaita, riitelee äitinsä kanssa ja tarvitsee kuulemma enää vain ystäviä uudessa kotimaassaan. Tapauksen tuntien siihen tuskin kovin kauaa aikaa tuhlaantuu. Sorjan ääntäkin pääsin kuulemaan kun hän äitinsä puhetulvan välissä huuteli kolmevuotiaan falsetilla että: "Tata Linnunradan liftaaja, where are you, what are you doing, where is your pumpkin?" Suloinen pikkuinen.

 

Toinen nettiyhteydenotto tuli sitten toiselta puolelta palloamme, kun entinen kollega soitteli keskellä mittarinasennusahdistustani. Hänellä on kova kaipuu Aasiaan ja on kuulemma hakenut töitä firmastani, mutta naapurin puolelta Vietnamista. Toivon, että hänet valitaan ja sitten saan yhden hyvän syyn lisää käydä useammin siellä hellimässä kulttuurin nälkäistä minääni Hanoin tuhansissa gallerioissa, musiikkibaareissa ja siinä yhdessä ihanassa oopperassa. Tule Tatjana tule!

 

Siskollekin yritin soitella, mutta eihän siellä kukaan viitsi näin kesähelteillä nörteillä missään tietokoneen edessä. Mittarinasennusurakka kuitenkin jatkunee ja näin minulla on vielä monta tilaisuutta yrittää uutta yhteydenottoa.

 

Mittarivapaanpäivän kunniaksi päätin myös ottaa kännykkäni uudelleen käyttöön. Yritin ladata akun, mutta eihän se mihinkään suostunut latautumaan vaikka on vielä ihan uusi ja kiiltävä. Oli varmaan ottanut nokkiinsa kun olin sen viikoksi hyljännyt. Päätinkin, että käytän sitä Udon Thanissa virkistymässä, kun siinä on vielä pitkästi takuuta jäljellä. Pistin uudet hopeasandaalit jalkaan, oranssin käsilaukkuni olkapäälle ja poimin takuulapun keittiön laatikosta, mutta mutta. Ei siellä laatikossa mitään takuulappuja ollut. Oli varmaan joutunut roskakoriin jonkun kiihkeän siivousvimmani hetkellä. Päätin jäädä kotiin ja ottaa päähän. Voi vi..tun, vi..tun, vi..tu. Ollapa nyt joku, jota voisi syyttää sen saamarin takuulapun häviämisestä. Kun ei ole niin älkää te ystävät ainakaan soitelko. Vastausta ei tule, ei ainakaan kännykästä. Oli muuten vasta neljäs kännykkäni viimeisen kahden vuoden aikana. Ne, jotka hyvin tuntevat minut ja käsipuhelimeni laskevat nyt sormillaan, että eihän niitä ole ollut kuin kolme. Kyllä niitä on neljä hajonnut tai hävinnyt, mutta se yksi siellä välissä oli vähän nolompi homma ja siitä en ole kehdannut huudella.

 

Illalla menen vielä illalliselle työkaverin kanssa. Työkaveri on ystäväni Eean mies ja Eea itse on Uudessa-Seelannissa, jonne matkustan itsekin ensi lauantaina. Tapaan Eean 31. heinäkuuta pohjoissaaren pohjoisessa, josta liftaamme seuraavat kolme viikkoa eteläsaaren etelään. Pelkään pahoin, että työkaverin illalliskutsun taka-ajatuksena on saada mieleni muuttumaan peukalokyydillä matkustamisen suhteen. No, aina saa yrittää. Työkaveri on muuten tosi kiva mies, mutta hieman vaimoaan konservatiivisempi, amerikkalainen nähkääs. Perustan ylipuhumisepäilykseni sille, että tiedän hänen yrittäneen piipittää asiasta Eealle ennen hänen lähtöään kotimaahan kaksi viikkoa sitten, mutta topakkana tätinä Eea oli kysäissyt, että montakos kertaa olet itse Uudessa-Seelannissa liftaillut, johon työkaverin oli tunnustettava, että tasan nolla kertaa, ja tähän Eea oli sitten yksikantaan todennut, että äläpäs sitten ala opettamaan isääs paskalle.

 

Tällaista tänä lauantaina. Vettä tulee taas taivaan täydeltä ja paikallista vinkumusiikkia naapurista kovaäänisten verran. Korvatulpat on hukassa, rauhoittavia ei ole, mutta onneksi on uudet hopeakengät. Elämä voittaa ja se on laiffii.