Laivamatkalta Wellingtonista Pictoniin.

 

Wellingtonista matkustimme laivalla Pictoniin ja sielta bussilla Christchurchiin. Matka oli jalleen kerran yhta juhlaa silmille. Christchurchissa viivyimme vain yhden intialaisen illallisen, kaupunkikierroksen, younien ja suihkun verran kunnes jatkoimme kaunista maisemamatkailua kohti viimeista etappia eli Dunedinia. Liikuimme tassa vaiheessa matkaa bussilla silla tiet tuntuivat tulleen hiljaiseksi ja me laiskoiksi.

 

Etelaiset Alpit bussin ikkunasta kuvattuna.

 

Dunedinin kohokohtia olivat keltasilmabingviinien bongaus. Keltasilmapingviini on oma kaannokseni sanasta Yellow-eyed penguin ja olettaisin sattuneeni aika oikeaan. Jos nyt nain ei kuitenkaan ole kaynyt ja joku siella jo tuhahtelee vaannokselleni niin sori vaan, jos en ylaasteella tullut valinneeksi pitkaa pingviinia. Joka tapauksessa todistimme siis naiden elainten paluuta paivan kalastusretkelta. Tarkkailimme rantautumista hiljaisina hiljaisen rannan suurten kivien takaa. Olin nakemastani haltioissani. Pingviinit ovat oikeasti juuri niin liikuttavan suloisia, kun milta he kaikissa luontodokumenteissa nayttavat.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Nakemamme keltasilmapingviinit (Megaduptes antipodes) ovat keskimaarin 65 cm pituisia arkoja elaimia, joiden nimi tule kirkkaan keltaisista silmanymparyksista. Keltasilmapingviini on uhan alainen laji ja pingviineista harvinaisin. Niita loytyy Uuden-Seelannin etelasaaren etelaosista enaa noin 3500 – 4000 yksiloa ja kanta on pieneneva silla vuonna 2004 60 % vastasuntyneista pingviinivauvoista kuoli johonkin tuntemattomaan pingviinitautiin. 

 

Keltasilmapingviinit viettavat yonsa rannalla, mutta lahtevat aamulla merelle kalastamaan. Syontipaikoille Tyynen meren ulapalle he uivat noin 10 kilometrin matkan ja palaavat illalla ennen auringonlaskua takaisin rannalle. Tata paluuta olimme matkani viimeisina paivina todistamassa. Ihmetystani heratti pingviinien kiipeilytaito. Hyppimalla pingviinit etenivat jyrkkaa kallion rinnetta ripeasti ylospain ja loydettyaan hyvan, tuulisen paikan, jaivat he siihen kameroillemme poseraamaan levitellen siiven tynkiaan ja musta-valkoisia hoyheniaan porhennellen. Rapsin kuvia hieman etaammalta, etta en olisi hairinnyt arkajalkoja. Myohemmin opin, etta siiven tynkiaan levitellen ja hoyheniaan porhistellen pingviinit viilentavat uimisen kuumentaman kehonsa ennen younille kayntiaan.

 

 

 

Toinen Dunedinin kohokohdista oli kierros suklaatehtaassa. Poistuin sielta suuren suklaapussin kanssa, jonka sisallon vetelin heti valittomasti kierroksen jalkeen naamaani ja nykyaan se sisalto asuu takapuolessani. 

 

Lomani vihon viimeinen paiva ansaitsee myos oman kappaleensa, silla lento Dunedinista Aucklandiin oli yhta juhlaa. Taitoin kotimatkaa konsultin kanssa, joka muutama kuukausi sitten oli kahden kuukauden keikalla toimistossamme. Maailma osoittautui jalleen pieneksi silla toisistamme tietamatta satuimme samalle lennolle Dunedinista Aucklandiin, Aucklandista Sydenyhin ja Sydneysta Bangkokiin. Mina takaisin arkeen ja han uudelle konsulttikeikalle minun tyomaalleni. Mutta, mutta. Ei yksi konsultti viela tallaista pitkaa ja vaivalloista matkaa juhlaksi tee vaikka koneessa onkin huomattavasti mukavampaa istua tutun kanssa poristen kuin yksinaan penkissa kieriskellen. Juhlaksi matkan teki se, etta kokonainen kiltteihin pukeutunut sakkipilliorkesteri oli meita lentokentalla koneeseen saattamassa. No, ei ne pillipiiparit siella kentalla ehka ihan yksin meita varten olleet vaan vahan ne taisivat soittaa myos Aucklandin rugby-joukkuelle, joka oli edellisena iltana voittanut Dunedinin vastaavan paikallisessa NZ-liigaottelussa.

 

Koko lentokentta oli taynna suuria ja komeita urheilijanuorukaisia ja eiko tama sama joukkue angannyt samaan koneeseen meidan kanssa. He nimen omaan ankesivat silla niin suuria ja harteikkaita miehia nama rugbyn pelaajat ovat, etta heidan sisaan tullessa tuntui kuin lentokoneen liitokset olisivat alkaneet hieman natista. Rugby on Uudessa-Seelannissa pyha asia ja koko kentta ja kone kihelmoi siita ilosta, etta siella istuskeli All Black-pelaajia tavallisten tallaajien seassa. Itse en heita tunnistanut, mutta huomaamattomia nama identtisiin verkkareihin pukeutuneet miehet eivat todellakaan olleet. Dunedinin lentokentta kutistui heidan lasna olostansa ainakin kaksi numeroa.

 

Kirsikkana lahtokakun paalla oli viela karamelli, jonka joku pelaajista ojensi minulle (ja kaikille muillekin matkustajille, jos nyt halutaan hiuksia halkoa ja tarkkoja olla) ennen koneen laskeutumista Aucklandin kentalle. Valitettavasti en tieda hanen nimeaan, mutta joku tosi kuuluisa karveri se kuitenkin oli silla sen verran kiivaasti vieressani istuva konsultti tokki kyynarpaallaan kasivarttani komistuksen lahestyessa karamellitarjottimen kanssa. Lomamatkani loppui siis sakkipillien soittamaan lahtoserenadiin suuren rugby-joukkueen saatellessa minua kotimatkalle. Sen komeempaa lahtoseremoniaa ei Uusi-Seelanti olisi VIP-liftarilleen voinut enaa jarjastaa.