Tänään ei ole kiva päivä. Olen jännittynyt ja hermostunut, sillä odotan että puhelin soisi. Unelmien työpaikan saajan nimi päätetään tänään ja valitulle ilmoitetaan asiasta puhelimitse. Rannalle jääneet saavat kirjeen myöhemmin. Kello on jo ikävästi kaksi, eikä puhelua ole tullut. Pyyhe on lentämässä kehään ja kyyneleet karvastelevat jo silmämunien takana. Jos en saa tätä työtä, en halua puhua asiasta, enkä vastata enää asiaa koskeviin tiedusteluihin.

Minulla olisi tänään paljon virallista ja välttämätöntä tekemistä. Olen lähdössä huomenna Jyväskylään Inkeri Rinkelin luo. Ylihuomenna menemme yhdessä Pohojanmaalle, tapaamme Dee ja Lapsi Posion ja keräämme Laosista saapuneet muuttokuormamme. Kesäkenkäni ovat vihdoin täällä. Sitä ennen pitäisi kirjoittaa selvityksiä Kelaan, laittaa uutta matoa koukkuun ja tehdä kaksi työpaikkahakemusta, pakata laukku Jyväshyvää ja tulevaa viikonloppukurssia varten, lukea kurssin ennakkoprujut ja valmistella siellä tarvittavat paperit, käydä lenkillä ja rauhoittua tästä jäytävästä odotuspiinasta, joka tuntuu munaskuissa saakka. Keskittymiskyky ei ole nollassa vaan reilusti miinuksella ja pelkään, että kellon lyödessä neljä, se muuttuu saman kaliberin totaalivitutukseksi. Miksi elämässäni ei tunnu tällä hetkellä mikään onnistuvan? Minne tahansa käännyn, minua tuntuu aina odottavan pettymys.

Tässä tarpeeksi ruikutuspolkkaa tälle lavalle ja muihin asioihin. Olen viimeisen viikon aikana yrittänyt puhaltaa uutta elämää Vientiane Daily Photo-blogiin, joka näyttää nukahtaneen poistuttuani Laosista. Minulla on vielä suuret määrät huonoja kuvia varastossa, joita voin siellä aina silloin tällöin julkaista, mutta pojat pitäisi saada taas innostumaan asiasta, kuvaamaan ja julkaisemaan tai sitten tappaa koko blogi suosiolla. Katsotaan kumpi vai kampi voittaa.