Songkran alkaa olla ohi. Vedenheittely on loppunut ja suurin osa ihmisistä palannut takaisin töihin. Itse en kaikista ennakkovarusteluista huolimatta säilynyt kuivana tänäkään vuonna. Sain kuin sainkin ämpärillisen vettä päälleni, kun erehdyin väärälle kadulle. Hieman minua se kastuminen ei kyllä naurattanut, kun en halunnut leikkiä, kun en ollut pukeutunut tilanteeseen sopivalla tavalla eli uikkareihin. Hipiääni hivellyt ämpärillinen osui suoraan olkapäähäni ja räiskähti siitä naamalle, rinnuksille, jaloille ja tietysti nahkalaukulle, joka roikkui juuri sillä olkapäällä ja jonka sisällä oli kaksi kännykkää. No, mitä itse lähdin ulos, kun kerran tiesin. Ihan oma vika.

Songkranin päättyminen tietää myös sitä, että joku ehkä alkaa käsitellä työlupahakemustani ja saan uuden viisumin piankin. Se taas tietää sitä, että saan passini takaisin ja voin taas työmatkustaa. Heti kun passi on kourassa pistän nenän kohti Burmaa. Sen jälkeen minun Laoni saa nauttia säteilevästä läsnäolostani ja niin pian kuin Laosin keikka päättyy, jatkan matkaa, mutta arvatkaapa minne? No, mansikkamaahan. Minut on hyväksytty koulutukseen, joka järjästetään Suomessa! Hiemanko hymistelen. Kolme viikkoa toukokuuta kotimaassa. Kaksi koulutuksessa ja palkinnoksi yksi viikko isän ja äidin koti-ilona. Tämän kaiken maksaa minäitse. Työantaja tarjoaa palkatonta ja tyytyväisiä nyökkäyksiä, kun koulutan itseäni omakustanteisesti. Ei se mitään, sillä mitä minä en maksaisi siitä, että saan olla taas hetken kotona.