Kun saavuin Laosiin tunsin maasta yhden otuksen. Olin nahnyt hanesta sahkopostiviestin liitteena lahetetyn valokuvan, tiesin nimen ja olin lukenut kuvauksia hanen luonteesta, tavoistaan, ruokailutottumuksista, pesutarpeista ja rokotusohjelmasta. Vaikka emme tunteneet toisiamme, luulin tuntevani hanet ja saman aikaisesti pystyin varmuudella sanomaan, etta han ei tuntenut minua.
Hanen nimensa on Myrsky. Myrsky on loistavan punainen, taydellisen muotoinen Thai ridgeback. Maailman kaunein koira. Perin hanet uusilta paluumuuttajilta, jotka olivat pitkan harkinnan jalkeen paattaneet olla rahtaamatta tropiikissa syntynytta, kasvanutta ja siella rotan metsastystaitonsa oppinutta Myrskya Espoolaiseen kerrostaloasuntoon opettelemaan talvessa selvitymistaitoja. Hyva paatos.
Ensimmaista tapaamistamme edelsi monta pienta vaarinymmarrysta monista asioista. Vaikka olenkin monasti epaillyt koirani alynlahjoja, on han kuitenkin ollut se luontokappale, joka on minua vaarinymmarryksenieni tiella ohjannut kohti valaistumista oman ajatteluni rajoittuneisuudesta. Krooninen vaarinymmartamiseni alkoi siis kaksi vuotta sitten, kun istuin Lao Airin koneessa Vientianen ylapuolella. Kurkistelin uteliaana ikkunasta ja odotin nakevani uuden kotikaupunkini. Alapuolla nakyi pelkkia riisipeltoja, joilla vaelteli elefantteja. Olin haltiossani ja mielessani ajattelin, etta tata se vanha nimi Miljoonan Elefantin Kuningaskunta siis tarkoittaa. Vierustoverini oli ulkoimailta palaava Lao, jota kovasti kiinnosti miksi linnunradan liftaaja oli matkalla hanen kotimaahansa. Olimme tehneet tuttavuutta koko matkan ajan, ja kun nain vihreatakin vihreammat elefanttien seljilla taplitetyt riisipellot, huokailin ihastuksesta ja pyysin hantakin kurkistamaan ulos ikkunasta. Vierustoverini naurahti ja oikaisi, etta osoittelin juuri vesipuhveleita. Se oli ensimmainen vaarinymmarykseni liittyen uuteen kotimaahani. Maa ei todellakaan ollutkaan enaa miljoonan elefantin kunigaskunta vaan miljoonan puhvelin tasavalta.
Kun kone sitten laskeutui ja olin saanut ensimmaisen Laosin leiman passiini, kavelin Vientianen lentokentan tuloaulaan, jossa minua odotti minua seuraava yllatys. Lahes koko Vietianen suomaisyhteiso oli tullut delegaationa lentokentalle maanmiestaan vastaan. Kiittelin vuolaasti vastaanottajia vaivannaosta ja huomaavaisuudesta ja esittelimme itsemme tutuilla kielilla. Pohjanmaalaisella, pohjois-pohjanmaalaisella ja kirja sellaisella.
- Hei olen Linnunradan liftaaja.
- Tervetuloa Vientianeen. Olen Jortsu Posio ja tassa on vaimoni Dee Posio.
- Ja mina olen Armas Heppi, Myrskyn valiaikaishuoltaja. Tervetuloa!
- Hauska tutustua, ai kuinka mukavaa, kun paasitte kiireiltanne nain vapaapaivananne vastaan. Kuinka huomaavaista, mina vastailin. Viimeisen lauseeni kohdalla olin huomaavani nopean komitean keskeisen tietaisitpa-tyylisen katseiden vaihdoksen. Myohemmin ymmarsin mita se katseiden vaihdos tarkoitti. Maanmiehen saapuminen maahan on tavallisena Laosilaisena lauantaiaamuna varsinainen spektaakkeli. Hupi, jota ei voi vastustaa silloin harvoin kun siita on tassa kaupungissa mahdollista nauttia.
Seuraa autoihin siirtyminen. Matkalaukku ja rinkka tyonantajan tarjoaman pick-upin lavalle ja kaupungin uusin Suomalainen uutuuttaan kiiltelevan verovapaan nelivedon etulaudalle. Ajamme noin kymmenen kilometria lentokentalta kaupunkiin pain lapi loppumattoman esikaupungin. Istun paa pyorien edessa ja jannitan uuden kotikaupungin kiireisen urbaanin keskustan nakemista. Takapenkilta kuuluu katkeamaton kirjamurteinen ja pohjanmaankielinen selvitys ohi lipuvista nahtavyyksista:
- Tuossa on kauppa mista saa deotoranttia.
- Tassa taas Kanadalaisen pitama ranskalaisravintola, jonka crème brulee aiheuttaa riippuvuutta.
- Ja tuossa tuossa taas reika seinassa, jossa myydaan hyvaa nuudelikeittoa
Kunnes ratin takaalausutaan:
- No, tassa taa nyt on. Ollaan keskustassa.
Katselen ymparilleni ja naen noin kaksitoista autoa, muutaman mopon, jonkunlaisen karrykauppiaan ja sen reikaseinanuudelikeittokaupan, jonka olemassaolo minulle juuri selvitettiin. Ei voi olla totta! Olen vahingossa laskeutunut vaaraan kaupunkiin. Tama ei voi olla se Vientiane, jossa asuu puolesta miljoonasta miljoonaan vikkelaa ja yrittelevaista Aasialaista. Olenko ehka ymmartanyt jotakin vaarin? Yritan pitaa yllatyksen itsellani, koska en halua nayttaa uusille tutuilleni kuinka huonosti olen matkalle valmistautunut. Samaisen salaisen tunnekuohun aikana kuulen takapenkilta kirjakielisesti artikuloidun kysymyksen:
- Milloin luulet voivasi hakea Myrskyn kotiin?
Olen kuulevani aanessa pienta epatoivoista varinaa, mutta nain varhaisessa vaiheessa kotoutumisprosessia en viela osaa tulkita sita. Mahtaa johtua omista korvistani ja yllatyksen aiheuttamasta jarkytyksesta. Se, etta varina saattaisi olla Myrskyni aiheuttamaa, ei ole mahdollista, koska tiedan, etta tiedamme kaikki, etta olen juuri adoptoimassa maailman taydellisinta ja koulutetuinta koiraa.
Ennen lahtoani Suomesta Myrskyn alkuperaiset omistajat olivat lahettaneet minulle monta pitkaa sahkopostiviestia, joissa oli juurtajaksain selvittetty kuinka uskomattoman viehattava, huoleton ja koulutettu koira Myrsky on. Kirjeiden mukaan han osaa paitsi metsastaa rottia, puhua suomea ja englantia ja varmasti ymmartaisi ruotsiakin, jos vain joskus kuulisi kyseista kielta. Han on loistava talon vahti, lapsirakas (tarkea adoptointiperuste yksinaiselle), sisasiisti (sotki punaisen poyisella turkillaan vain koko valkoisen sohvakaluston, auton sisalta ja ulkoa seka puhtaat lakanat aina kun ne vain saatiin sankyyn vaihdettua) ja ennen kaikkea Myrsky on aivan pistamaton kaarmeenmetsastaja. Siis taydellinen kumppani ennen koiraa omistamattomalle. Miksi siis uusi ystavani tuntui toivovan koiran pikaista postumista pihaltaan? Oliko ehka mahdollista, etta entisten omistajien kuvauksia olisi varittanyt lieva epatoivoinen sijoitustuska. Minun olisi jo silloin pitanyt ymmartaa, etta vaarinymmartaminen tulee leimaamaan koko Laossa oleskeluani, mutta huolettomasti pyyhkaisin Armas Hepin aanessa kuuluvan varistyksen pelkkana mielikuvitukseni tuotteena.
Verovapaa auto kurvasi Miljoonan Elefantin Hotellin eteen. Hyppasin ulos ja kerasin kapsakkini tyonantajan autosta. Kirjauduin nopeasti sisaan, siemailin eksoottisen makuista juomaa, jonka joku hotellin tyontekijoista oli lykannyt kateeni. Nopea pyorahdys huoneessani ja takaisin alakertaan, jossa uudet ystavani jo odottelevatkin. Alkoi kaupunkikierros. Kavimme Pohjoismaisessa leipomossa, katselimme taloja ja kauppoja ja paadyimme Armaan luo. Pujahdimme pienesta raosta portin sisapuolelle. Talon pihalle seisoi mies kantapaat syvalla Laosin mudassa kaikilla voimillaan punaisen koiran kaulapannassa roikkuen.
Punainen koira oli tietysti Myrsky. Ihana uusi koirani, joka selvasti tunnisti uuden emantansa. Han kuopi kuumeisesti tassuillaan maata eika meinannut pysya miehen otteessa, vaan pyristeli irti paastakseen tervehtimaan minua. Kuinka alykas koira! Ja silloin tiesin, etta telepatia valillamme tulisi toimimaan saumattomasti. Katsoin Myrskyn kauniita silmia ja tunsin, etta han on odottanut minua, vain ja ainoastaa minua. Olin koiran omistaja. Tassa vaihessa viela ihanan viattoman ylpeasti sellainen. Kuinka vahan silloin tiesinkaan, mutta siita ja kaikesta muusta Myrskyn kanssa kokemastani kerron myohemmin, ja silloin kerron myos miten Myrskysta tulee Mursku.
Postscriptum:
Kun aloin kirjoittamaan tarinaa Myrskysta ajattelin, etta kerron totuuden ja vain koko totuuden koirastani. Nyt kun olen oikolukenut kirjoitustani, ei siina olekkaan enaa mielenkiintoista koirani Myrsky, eika edes ensimmainen paivani Vientianessa. Kiinnostavaa sen sijaan on, miksi ystavillani on sellaisia kummallisia nimia kuin Jorstu Posio ja Armas Heppi. Joku nokkela lukija on varmaan jo arvannut, etta nimet ovat keksittyja. Aivan oikein. Mielenkiinoiseksi kyseiset nimet tekee kuitenkin se, etta kun kerroin ystavilleni, etta esittelen heidat blogissani molemmat ehdottivat itse omaa aliastansa. Molemmat myos sanoivat (siis toisitaan tietamatta), etta olen aina toivonut etta minua kutsutaisiin talla nimella. Siis Jortsu Posio ja Armas Heppi. Ja nyt kaikki, jotka tuntevat minut nakevat kuinka kohotan kulmakarvojani.
Kommentit