Minä olen. Ihan katki ja poikki, kun olen suorittanut harjoitusohjelman toisen viikkon 10+ arvoisesti. Neljä kävelylenkkiä niin kuin pitikin ja puolikas siihen päälle. Onnea itse! Tuo puolikas tuli neljän määrätyn lenkin päälle, kun epäonnistuin taktikoinnissa surkeasti. Sovin nimittäin kaverin kanssa, että teemme tämän päivän kävelyn kimppakyytiä. Valitettavasti, erehdyin pitämään itseäni parempana ja painelin reippaalle lenkille ensin yksin ja vasta mukavasti lenkkeilleenä kolkuttelin sitten kaverin porttia. Vaan kaveripa olikin vikkelä kintuistaan ja kestävä kuin sidostesukka. Hän paineli kuin aropupu ja keskusteli hengästymättä koko matkan. Itse sain tuskin ääntä esiin huohotukselta, kun yritin puolijuoksua pysyä hänen kintereillään. Kotiin päästyäni olin niin väsynyt, että en pystynyt heti edes syömään (mutta tietysti pystyin oikein hyvin ja hyvin paljon hieman myöhemmin) vaan rojahdin tuttuun levytysasentoon sohvalle. Äiti varoitteli tulemasta ylikuntoon minun siinä uikuttaessa, mutta en voipumukseltani jaksanut kunnolla edes hymyillä. Urheilu on kovaa ja rankkaa, eikä ollenkaan järkevää, ja ihan oikeesti, mitä ihmettä varten me vielä tarvitaan se helkkarin kuudes ydinvoimala???? Päivä on niin pilalla.