Matka on alkanut. Olen Luang Prapangissa ja voin kertoa, etta vuoristomaisema oli kaunis, mutta ei niin tajuntaa rajayttava kuin olin odottanut. Liian moni oli kehunut sita liikaa ja nain millekkaan yllatysihastukselle ei ollut sijaa.

Tiedattehan mita tarkoitan? Sama ilmio kuin silloin, kun joku erityisen hyva elokuva ilmestyy. Kaikki kayvat katsomassa sen ennen sinua ja kehuvat maailman parhaaksi. Kun olet kuullut kehuja joka puolelta kolmen viikon ajan ilman katkoja, menet viimein katsomaan uutuuden. Istut elokuvan ajan kaikki huokoset avoimina, tunteet ihan heti siina ihon alla, silmat, korvat, nenat ja suut valmiina vastaanottamaan elamasi elamyksen ja elokuva onkin vain alyttoman hyva, mutta se ei siirra sinua muihin maailmankaikkeuksin, ei saa sinua ulvomaan itkusta eika huutamaan naurusta. Tallainen oli maisema Vang Viengin ja Luang Prapangin valilla. Vain alyttoman kaunis. Suosittelen kaikille.