Tata viikkoa leimaa lahdot ja kaynnit naapurin puolella Udon Thanin lentokentalla. Eilen tiistaina vein sinne kaksi kolmesta vanhimmasta Laosin ystavistani; Posion Jortsun (ei muuten ole minun keksima nimi vaan ihan Jortsun itsensa) ja vaimonsa Deen, joka on parasta D-tyyppia. Luonnollisesti heidan mukanaan lahti myos Vientianen hauskin juttelija, joka ei kuitenkaan ole mikaan vanha ystavani, koska saapui Laosiin vasta paljon minun jalkeeni. Han on ialtaan niin vahainen, etta kustuisin hanta uudeksi ystavaksi. Han on Jortsun ja Deen lapsi, jonka jokeltelu on aivan poskettoman hauskaa kuultavaa. Lapsen puhe kuulostaa aivan oikealta suomenkielelta, jota vain ei jostain kasittamattomasta syysta ymmarra lainkaan. Puhetta tahdittaa pieni ymparistoa osoitteleva etusormi ja tiukka taivaansininen silmiin tuijotus ja puhe tarjoillaan keskustelukumppanille selaisella intensiteetilla, etta kuulija alkaa ennemmin tai myohemmin epailla omaa aidinkielentaitoaan. Onneksi Jortsu, Dee ja lapsi lahtivat kuitenkin vain lomalle, joten talla kertaa valtyttiin suurilta tunteilta ja eron kyyneleilta ja selvittiin pelkilla lahtohalauksilla.

Tanaan keskiviikkona teen saman exkursion ja heitan Udoniin ystavan ja kollegan eli naapurin tehotornadotadin, joka on myos onnekseni menossa vain lomalle ja palaa elojuhlan aikaan takaisin tanne hikilaan hauskuttamaan meita jutuillaan.

Huomenaamuna, torstaina edessa on sitten se hankalin lentokenttakomennus, kun Aime, taiteilija ja Sorja pistavat matkalaukkunsa ja kitaransa lentokoneeseen ja lentavant kokonaan pois. Tiedan kylla etta tapaamme jalleen, mutta ajatus siita, etta he eivat enaa ole yhden puhelinsoiton paassa ei tunnu kivalta. Tulen katselemaan heidan poistumistaan vedet silmissa suru kurkkua kuristaen ja toivon, etta kukaan ei juuri silloin halua puhua kanssani. 

Onneksi viikko loppuu painvastaiseen lentokenttakeikkaan eli perjantaina noudan sitten vanhan ystavani, pahkahullun dokumentaristin ja puolianarkistin Udon Thanista ja tuon hanet tanne Mekongin paremmalle puolelle. Suuntamme valittomasti Vang Viengiin ja paasen hanen hervottomassa seurassaan huuhtomaan erosuruni Nam Song-joen vesiin.

Lentokenttiin ja lahtoihin liittyy Linnunradan liftaajan tapauksessa aina suuria tunteita. Tunnen iloa ja vatsaa nipistavaa jannitysta, jos olen itse matkalla jonkun tarkean ihmisen luo tai paikkaan jossa en ole viela kaynyt, ja surua ja kurkun kuristusta silloin kun lahetan matkaan minulle tarkeita ihmisia. Viimeksi nieleskelin kyyneleita Udon Thanissa, kun saattelin vanhempani Bangkokin koneeseen heidan pitkan Laosin vierailun jalkeen. Vilkutin lahtoaulan ovelle viela pitkaan sen jalkeen kun se oli sulkeutunut heidan jalkeensa. Matkalla takaisin Laosiin selvittelelin kurkkuani, rapyttelin kyyneleita silmistani ja kuuntelin Niravanaa niin lujaa kuin autoni kaiuttimet sallivat. En huomannut, etta suru painoi myos kaasujalkaani, kun kiidin pitkin Udon Thania ja Nong Khaita yhdistavaa betonitieta. Yht'akkia pimeydesta putkahti pysahtymismerkkia heiluttava poliisi. Luja jarrutus ja tyylikas parkkeeraus moottoritien reunaan. Nousin autosta ja hetkessa minut ymparoi kuusi tai seitseman poliisia. Oli aivan pilkko pimeaa. Poliiseilla oli mustat vartaloa nuolevat uniformut, kyparat, kasvoilla kirurgin maskit ja kaikki olivat tavallista pidempia Thai miehia. 

Poliisit halusivat nahda paperini, jotka ojensin hieman vapisevin kasin. Suomen passi kiersi kadesta kateen ja auton rekisteripapereita tutkittiin edesta ja takaa kunnes joukko-osaston ainoa englanninkielentaitoinen aloitti kuulustelunsa. Missa olen toissa ja mita teen? Missa asun ja tiedanko, etta ajoin juuri reilua ylinopeutta? Vastailin kysymyksiin nolona samalla kun mielikuvitukseni rummutti lujempaa kuin pulssini. Nain jo itseni Thaimaalaisessa vankilassa ja vanhempani myymassa taloaan, etta saisivat asianajajapalkkiot maksettua. Kuulustelu ja papereiden tarkastus tuntui kestavan ikuisuuden. Kun kaikki kysymykset oli esitetty, englanninkielentaitoinen ojensi paperini takaisin, katsoi minua maskinsa yli ja sanoi: "You are very fast, but you are very beautiful." ja viittasi jatkamaan matkaa.

En saanut vankilatuomiota, en aiheuttanut taloudellista ahdinkoa perheelleni, enka joutunut maksamaan edes sakkoa. Olin aivan allistynyt ja loppumatkan ystavyyden sillalle ajoin rauhallisesti ja leveasti hymyillen. Mista ihmeesta se poliisi tiesikaan, etta juuri tuollaisella kommenttilla voi hoitaa lahtosurusta karsivan sielua? Se oli harvinaisen hieno kiinnijaaminen.