Elokuusta 2006 ajatuksemme ovat pyörineet perheeseemme tulleen vieraan ympärillä. Vieras hiippaili taloon varkain ja asettautui muina miehinä isän vatsaan. Asusteli siellä itseään esittelemättä tai mitään merkkiä itsestään antamatta. Vieraan nimi oli Adenocarcinoma Pancreatis. 

Komeasta nimestään huolimatta me emme pitäneet vieraasta ja toivoimme, että hän poistuisi seurastamme. Kerran viikossa isä kävi valkean kaupunnin sairaalassa ja sai hoitajalta suuren annoksen myrkkyä, jonka tarkoitus oli tappaa tuo hyyryläinen. Isä oli jatkuvasti myrkkyjen ja kehon omien puolustusaineiden taistelutanner. Taistelut ovat kovia, kivuliaita ja veivät isän voimat ja saivat kaikki perheen naiset huolesta suunniltaan. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Väillä elämä oli helpompaa ja silloin koko perheen otsarypyt silenivät. Nauroimme isolla äänellä ja uskoimme, että kyllä se tästä.

Kaksi viikkoa sitten isä sulki silmänsä viimeisen kerran ja nukkui pois. Hautasimme rakkaamme perjantaina. Suurelle surulle ei löydy sanoja, eikä kaipaukselle määrää, sillä me kaikki neljä naista jumaloimme tuota ihmistä. Meille maailman parasta isää ja miehistä parhainta.