Vaikka pidänkin työstäni edelleen yhtä paljon kuin aikasemminkin, on ruusuilla tanssimisen aika ohi. Kulunut viikko oli kamala. Keskiviikko ihan hirveä ja perjantai suoraan helvetistä.

Keskiviikkona aamuna alkoi koulutus, jonka olin järjästänyt. Olin päättänyt olla paikalla ennen kouluttaja ja laittanut kellon aikaisin soimaan. Heräsin suunnitelman mukaan ja toimittelin siinä kaikessa rauhassa aamuaskareitani, kun kesken hampaiden pesun puhelin soi. Toimistolta soitettiin, että kouluttaja oli jo paikalla ja odotteli minua. Hammasharja suussa sammalsin tulevani välittömästi paikalle ja syöksyin alakertaan hiukset vettä valuen ja lähes puolipukeisena nähdäkseni, että ulkona satoi kaatamalla vettä. Vesisade aamulla taas tarkoittaa sitä, että myöhästyt varmuudella töistä, sillä silloin kukaan ei matkusta laivoilla, kun niissä kastuu ja siten kaikki taksit ajossa. Näin myös keskiviikkona. Taksikeskuksessa tarjottiin ei-oota 45 minuuttia, ennen kuin onnistuin saamaan kyydin.

Työpaikalle tulin myöhässä ja koulutus oli jo alkanut. Anteeksi pyydellen hiippailin huoneen takaosaan huomatakseni, että vapaita paikkoja ei ollut. Jokaisella tietokoneella istui joku ja kaikki paikalla olleet eivät olleet kurssille ilmoittautuneita. Minulle ei löytynyt paikkaa ja lisäksi luokasta puuttui kaksi etukäteen ilmoittautunutta, joista toinen itse herra Verybigboss. Näin sieluni silmin hänen saapuvan pian itseni jälkeen ja saavan pienen hiivaleipäkohtauksen, jos hänelle ei löytyisi sijaa majatalosta. En sitten keksinyt muuta kuin lähteä hiippailemaan ympäri luokkaa ja koputtelemaan ilmoittautumattomien olkapäitä, nostaa kättä suun eteen ja supattaa kutsumattomien korviin, että voisitko ystävällisesti siirtyä hieman syrjään, kun meillä ei ole tarpeeksi tietokoneita ja kaikki eivät ole vielä paikalla. Hyvin nolo ja aivan äärimmäisen epämiellyttävä tehtävä. Kaksi ilmoittautumatonta päättivät poistua koko tilaisuudesta saman tein, ja koko luokka kouluttajaa myöten seurasivat näytelmää hämilliään. Seuraavat neljä tuntia olin kovin hiljainen järjästysnainen. Ja arvatkaa mitä? Herra Verybigboss ja se toinen ilmoittautunut eivät koskaan tulleet paikalle. Ensimmäisellä tauolla kuulin, että nämä paikalta poistetut oli lähetetty koulutukseen heidän sijaan. Kukaan ei vain ollut välittänyt ilmoittaa asiasta järjästäjälle eli minulle ja nyt minut tunnetaan työkavereiden kesken hyvin tiukkana ja äkäisenä tätinä.

Koulutuksen jälkeen tarkistin sähköpostini ja päivääni jäytävä kolmas pommi oli siellä. Viesti oli itse Verybigbossilta. Pelkäsin saavani sähköisen läksytyksen, mutta viesti liittyikin erääseen pitkään piinanneeseen ongelmaan, jonka minä taloon viimeisenä tulleena, olen saanut kunnian ratkaista. Olimme puhuneet asiasta edellisenä päivänä ja silloin esimieheni oli antanut tomintaohjeen, jota olin jo suuressa näyttämisen halussa ehtinyt noudattaa. Nyt hän viestissään antoi juuri päinvastaisen ohjeen. Aamun tapahtumat polttelivat vielä mielessä ja tunsin kuinka takahampaani natisivat ikenissä. Jouduin sitten lähettelemään joukon viestejä missä nöyrästi peruin kaiken edellisenä päivänä sanomani ja pyysin täysin päinvastaista toimintaa. Nyt olen sitten paitsi tiukka ja äkäinen myös ristiriitainen työtoveri, joka ei ehkä tänä vuonna voita hymytyttö palkintoa.  

Koska kaikki tuntui menevän metsään ja kello oli jo viisi, päätin lähteä kotiin ja pysytellä siellä koko illan, turvassa maailman kamaluudelta. Laivassa sain jonkun itsesäälikohtauksen ja melkein väänsin itkua. Sumein silmin jäin pois laiturilla, mistä pääsen viimeiseen joen ylittävään laivaan. Jäin odottamaan tuota pikkuista kiikkaraa paattia ja silloin silmäni osuivat rottaan. Ja minä INHOAN rottia. Kun näen niitä tulen hysteeriseksi, alan kirkua ja kiipeilen pöydille. Nytkin melkein hyppäsin jokeen pakoon. Se kammotus juoksi turistien täyttämien penkkien alla ja huomatessaan minun kauhistuneen tuijotuksen se pysähtyi, kääntyi ja jäi tuijottamaan suoraan silmiini. Jähmetyin paikoilleni ja unohdin, että osaan hengittää. Ehdin jo melkein kuolla hapenpuutteen aiheuttamaan kammotukseen, mutta onneksi rotta päätti ottaa jalat alleen ja pujahti kukkalaatikoiden taakse piiloon ja viime hetkillä aivoni lähettivät pelastavan sisäänhengitysviestin keuhkoihini. Silloin soi puhelin ja puhelimen toisessa päässä oli eräs henkilö, jonka ei enää tarvitsisi soittella minulle ja joka kutsuu itseään Peter Paniksi. Ihan totta, tätä en keksinyt itse. Vastailin hänelle yksi tavuisilla sanoilla ja mietin miten lopettaisin puhelun ystävällisesti, mutta lopullisesti. Mieluiten käskisin häntä kasvamaan aikuiseksi, mutta mitä hyötyä olisi sanoa sellaista Peter Panille.

Lopetimme puhelun (toivottavasi viimeisen kerran), kun laivani tuli laituriin. Hyppäsin siihen ja katselin kotitaloani kaihoisasti. Pian olisin turvassa maailman kamaluudelta. Päätin, että heti suljettuani kotioven, teen pienen iltapalan, kaadan itselleni ginitonicin, pistän Jack Johnsonin levyn soimaan ja rojahdan olohuoneen lattialle makaamaan, kuuntelemaan musiikkia ja uohdan, että maailma jatkuu seinieni ulkopuolella. 

Varsinainen yllätys odotti kuitenkin kotonani. Löysin vessani ympäriinsä keltaiseksi pissattuna. Luonani oli sopimuksen mukaisesti käynyt