Kaksikymmentayksi ja puoli tuntia kesalomaa takana. Matkakin on jo alkanut ja ajassa mitattuna olen liikkunut kotoa Vientianesta jo 50 minuutin pituisen matkan. Talla hetkella olen Bangkokin lentokentalla ja ihmettelen maailman menoa.

Olen tahan mennessa istunut pahvikahvimuki kourassa odotussyvennyksen penkilla ja katsellut ohikulkijoita. Taalla on tanaan jostain syysta paljon afrikkalaisia miehia liikenteessa. Minun tekisi mieli menna kysymaan mista he ovat tulossa ja mihin menossa, mutta laiskuuttani tyydyn vain tollottamaan ja pohtimaan keita he mahtavat olla. Heissa huomioni kiinnittyi pukeutumiseensa. Nayttaa kuin miehet olisivat pistaneet parhaat pyhavaatteet paalle, mutta puvun takit ovat kaikilla joko liian suuria, pienia tai muuten kummallisia. Koko porukka nauttaa silta kun he olisivat pukeutuneet vieraan miehen vaatteisiin.

Minusta tuntuu myos etta tana lauantaina Bangkokin lentokentalla liikkuu tavallista enemman muslimeja, mutta tama huomio taitaa olla viime paivien tapahtumien varittamaa. Ehkapa vain yhta akkia kiinnitan tavallista enemman huomiota huiveihin, huntuihin ja lahi-itaisiin piirteisiin. Lentokentalla odottavilta muslimeilta haluaisin kysya miten heidan turvatarkastuksensa meni ja oliko se jotekin tavallisesta poikkevaa. Vaan enpa taida tehda tatakaan kysymysta vaan tyydyn taas vain tollottamaan.

Istumisen ja tollottamisen lisaksi olen ehtinyt kierrella lentokentan kaupoissa. Olen kokeillut kenkia, aurinkolaseja, parfyymeja, lukenut kirjojen takakansia, naistenlehtien etusivuja, hypistellyt huiveja, voita ja kasilaukkuja, sovittanut sormuksia ja syonyt kauppojen tarjoamia maistiaisia seka juonut mehua ja kahvia ja pysahtynyt kyselemaan kameroista, jonka hankkiminen alkaa painaa jo pienen stressin verran. Valitettavasti Bangkokin lentokentan verovapaiden kameroiden hinnat ovat korkeampia kuin verollisten vastaavien Panthip Plazalla, joten emmin ja emmin, etta jos kuitenkin parjaisin vanhallani, jonka zoomi ei enaa tottele komentojani. Mielenkiintoista tosin, etta Ballyn kaupassa hypistelemieni mustien avokkaiden hinta tuntui edulliselta, kun taas viitta minuuttia myohemmin se sama hinta kameran hintalapussa oli ihan jarkyttavan korkea. En nyt kuitenkaan halua tehda tata suurta ostospaatosta noin vain suin pain ja paatinkin, etta sulattelen asiaa lahes niin kauan kun seuraava lentoni lahtee. Paatin tehda uuden kierroksen kenka-, huivi-, vyo- ja kirjakaupoissa hypistellen kauniita tai mielenkiintoisia asioita ja kun en enaa keksinyt muuta ilmaista lentokenttahommaa niin paatin menna naisten vessaan ihailemaan itseani peilista. Se oli kylla virhe silla peili kertoi, etta olin samoillut nelja tuntia ristiin rastiin Bangkokin lentokenttaa farkkujen vetskari auki. Ensin meinasi alkaa havettaa, mutta sitten paatin kertoa itselleni, etta ei se haittaa, kun en kerran ollut nahnyt ketaan tuttua, joten asiasta tiedamme nyt vain mina itse, kotivaki, kaverit ja muutama muu blogiin vahingossa eksynyt, mutta tasta ei sitten myohemmin huudella. Eihan?

Se kirjojen hypistely kirjakaupassa oli muuten aikamoinen katapultti kameranostostressilleni. Satuin nimittain poimimaan kasiini Uutta-Seelantia kasittelevan kuvakirjan, jossa joka ikinen kuva oli kuin sadusta. Miten sellaisessa ymparistossa voisi selvita ilman kunnon kuvanottovehjetta? Ennen matkalle lahtoani kertoi tyotoveri, etta Uusi-Seelanti ei ole kuin postikortti vaan postikortti missa seisot itse sisalla ja taatusi haluan ikuistaa itseni postikortissa. Taidan kohta marssia kauppaan ja ostaa sen varkin niin paasen tastakin tuskasta.

Aika jannaa, etta onnistuin kirjoittamaan tanne asti suunilleen ei mistaan. Eli kovin mielenkiintoiselta ja jannitavalta tama matkustaminen ei varmaankaan kuulosta, mutta eipas nukahdeta ennen kuin tipahtaa. Oli minulla vahan kommelluksiakin matkassa ennen kuin paasin nainkaan kauas. Aloitin aamuni nimittain huolissani siita, etta onnistunko loytamaan tuk-tukin, joka veisi minut lentokentalle. Tavallisena lauantaiaamuna ei ole temppu eika mikaan huitoa tuk-tuk pysahtymaan, mutta kun ASEAN kokousvieraat viela kummittelevat kaupungissa niin pelkasin, etta myos tuk-tukit pysyttelevat poissa heidan tieltaan. Lahdin matkaan hyvissa ajoin, mika on taysin luonteeni vastaista silla olen kaikissa toimissani 100 %:sti viime-hetken-nainen. En usko ajan varaamiseen tai hyvissa ajoin lahtemiseen ja miksi uskoisinkaan, kun niilla viime hetken minuuteilla pitaa aina ehtia tekemaan viela monta tekematonta asiaa ja onhan se paljon jarkevampaa tehda tarkeita tekemattomia asioita juuri silloin sen sijaan kuin istua tyhjan panttina jossain lentokentalla ja olla tekematta yhtaan mitaan. Onneksi pelkoni tuk-tukin loytamisesta oli turhaa, silla valittomasti kuin pistin jalkani portista ulos ulisi etuoikealla tuk-tukin jarrut ja kuski huuteli: "Madam tuk-tuk" Olin niin helpottunut, etta suostuin ilomielin maksamaan lievaa ylihintaa matkasta.

Kapusin reppuineni ja Eean lahettaman kirjakassin kanssa kyytiin ja elamani hitain tuk-tuk matka alkoi. Kuskilla oli ilmeisesti jotain vikaa moottorissa silla liikuimme kavelyvauhtia. Onneksi olin pelkoineni lahtenyt kerrankin liikenteeseen hyvissa ajoin, joten kyydin hitaus ei minua huolettanut. Korottelimme kohti lentokentaa, kun kuulin pienen tuhahduksen tapaisen poksahduksen ja tuk-tuk alkoi huojua sivusuunnassa. Kuski pysaytti menopelinsa ja kiipesimme molemmat ihemettelemaan mita oli tapahtunut. Yksi tuk-tukin kolmesta renkaasta oli tussuna. Olimme onneksi aika lahella lentokenttaa, joten tyonsin ylihinnan kuskin kouraan, kerasin matkatavarani ja kavelin lentokentalle reppu selassa ja kirjakassi kadessa. Matka ei ollut liian pitka, mutta ihan liian hikinen, joten pyydan jo tassa vaiheessa anteeksi seuraavan lentoni vierustovereilta.

Lentokentalla oli sitten aivan ennen nakematon hassakka, koska suurin osa Vientianesta lahtevista ulkomaan lennoista lahtee aamusella suurin piirtein samaan aikaan ja kaikki kynnelle kykenevat kokousvieraat olivat nyt lentokentalla. En ole koskaan aikaisemmin nahnyt taman aamun vertaisia jonoja silla kentalla. Liityin jatkoksi check-in jonoon ja pitkan, pitkan odotuksen jalkeen oli minun vuoroni ojentaa lippuni ja passini lentokenttavirkailijalle. Hymyillen han alkoi naputella tietojani koneeseen kunnes yht'akkia, lahes synkronisoidusti kaikki lentokenttavirkailijat nostivat "System down, sorry for inconvenience" -kyltit tiskille. Tata seurasi sitten 20 minuuttia nojailua check-in tiskiin ja kun reppuni oli vidoin liukuhihnalla, olin myohassa ja sain pistaa jalkaa toisen etteen aika vikkelasti etta ehdin tullin ja tarkastusten lapi Bangkokin koneeseen. Tarinan opetus onkin, etta minun ei siis ikina kannata lahtea hyvissa ajoissa liikkeelle silla olen aina myohassa joka tapauksessa.

Ja nyt kamerakauppaan ja sitten seuraava etappi on Auckland. Tapaamisiin ystavat!