Tolagan lahdelta matkamme jatkui Rotoma-jarvelle, joka sijaitsee lahella Rotoruaa, joka taas on kuuluisa kuumista lahteistaan. Rotomalla mokkeilimme Uus-Seelantilaisittain. Saavuimme sinne kauniin aurinkoisena paivana ja levitimme aurikotuolit terassille. Ehdimme riisua kengat, sukat ja villatakit, kaaria lahkeet ja hihat ylos ja makoilla kirjan kanssa pari tuntia ennen kuin saapui sade. Sateen myota saimme lisaseuraa, kun Eean ystava lapsineen saapui Gisbournesta viikonlopun viettoon mokille. Sateen myota myos lampotila tipahti ja sain taas tyhjentaa koko reppuni sisallon paalleni. Seuraavat kaksi paivaa ja yota vietin nelja puseroa paallani ja kahdet sukat jalassa. Valveilla oloaikani pyorin kaasulammittimen edessa. Valilla lammitin selkaani ja kun etupuoli oli taas kylmajaahdytetty niin pyroahdin ympari kunnes selka taas uudelleen huusi kaasulampoa.  

Vaikka Rotomalla oli kylma, koin siella myos lomani kuumimmat hetket. Kavimme nimittain kahdesti paivassa laheisissa kuumissa lahteissa sulattelemassa jaseniamme. Lilluimme hoyryavassa sulffaattivedessa silmat kiinni tuntien ajan ja annoimme kylman sateen kastella kasvojamme. Rotoman lahteet olivat keskella metsaa, jossa kasvoi Uuden-Seelannin kummallisia kasveja, joita ei loydy mistaa muualta maailmasta. En tunnistanut yucca-palmun ja puusaniaisen lisaksi juurikaan muuta. Nama nimenomaiset kuumat lahteet ovat myos siita erikoisia, etta ne ovat alueen ainoita, joita ei ole aidattu, rakennettu ja jonne ei tarvitse maksaa paasymaksuja. Niille ei johda opasteita, ei paallystettyja teita, eika monikaan ulkopaikkakuntalainen tieda niiden sijaintia. Ne ovat paikallisten asukkaden omaa aluetta, joka halutaan pitaa juuri siina tilassa missa ne tanaan ovat, yhteison yhteisena omaisuutena ja talvipaivien ihanana ilona.

 

10810.jpg

Metsaa

Parin kylman kuuman paivan jalkeen matkamme jatkui Hamiltoniin. Eean tytar tuli autollansa yhdeksi yoksi Rotoman mokille ja kuljetti meidat sitten monen pysahdyksen kautta Hamiltoniin. Matkalla tutustuimme siniseen ja vihreaan jarveen, pysahdyimme syomaan skonsseja kermalla ja hillolla ja laskimme jattilaismaisen Zorb-pallon sisalla makea alas.

Zorb-pallo on viimeisin keksinto turismimuodinalalla. Hauska, mutta hintava sellainen. Se on jattilaismainen ilmapallo, jonka sisalle lasketaa hieman lamminta vetta ja sen jalkeen 1-3 ihmista. Pallon sisaan piti sukeltaa pienen vauhdinottojuoksun jalkeen pienen pienesta reiasta. Olin varma, etta sukelluksestani tulee tiukka ja nolo, mutta selvisin kuitenkin kunnialla pallon sisaan Eea tyttarineen vanavedessa. Aukko suljetiin vetoketjulla jalkeemme ja pallo tyrkatiin pyorimaan alas rinnetta kiljuvine sisaltoineen. Matka oli huomattavasti hurjemman nakoinen rinteesta katsottuna kuin pallon sisalla kuljettuna. Vesi piti meidat pallon pohjalla ja esti palovammojen synnyn. 

Hamiltonissa hengailimme Eean tyttaren opiskelija-asunnossa ja aika kului lahinna hanen kanssaan seurustellen ja jutellen. Hamilton ei ollut mielestani erityisen mielenkiintoinen tai kaunis kaupunki ja siellakin palelin koko ajan. 

Matka Hamiltonista Wellingtoniin taittui kuudella henkiloautolla, rekalla ja bussilla. Onnistuimme saamaan kyydit ilma suurta odotusta ja peukalon heilutusta, mutta lyhyina patkina. Kuskit olivat mukavia ja kovin kiinnostuneita toiselta puolelta plaaneettaamme tulevasta kyytilaisesta. Kerroin heille pysyvasta lumesta, saunasta, sinisesta hetkesta ja valkoisista oista ja luulen, etta kertomani oli kuulijoille yhta eksoottista kuin ymparoiva Uusi-Seelantilainen satumaailma itselleni.

Ensimmainen kyydin tarjoaja oli sairaanhoitaja, joka ensi toikseen sanoi, etta pysaytti, kun naki etta olemme hieman vanhepia naisia. Kyseenalainen kohteliaisuus, mutta varsin hauska ottaen huomioon, etta tyokaveri oli etukateen ennustanut Eealle, etta kukaan ei tule huolimaan meita kyytiin juuri samaisesta syysta. Seuraavissa autoissa saimme uskonnollista kaannytysta, uusia hilloresepteja ja neulomisohjeita. Rekkakuskin kanssa porisimme pitkat tovit, kunnes huomasimme, etta han ei ymmartanyt tai kuullut puhettamme ja puhuimme koko ajan eri asioista. Nuori metsatalousmies tarjosi hauskoja juttuja elamani likaisimmassa ja roskaisimmassa autonramassa ja tiukka nais-, maori- ja ympristoasianainen tarjoili poliittista paatosta varsin raikkaasta nakokulmasta. Lounaaksi soimme rasvaiset ranskalaiset kahvilattomalla huoltoasemalla ja juuri ennen auringonlaskua hyppasimme bussiin, kun sellainen kerrran sattui paikalle juuri silla hetkella vierimaan.

Wellingtoniin saavuimme pimealla ja Eea soitti siskon pojalleen, etta tati ja sen kaveri on nyt kaupungissa. Poika lupasi tulla hakemaan meidat kadunkulman puhelinkopilta. Me odottelimme ja mina palelin kunnes auto pysahtyi kohdallemme ja Eea hyppasi tulija kaulaan. Kuinka ollakkaan raamikas siskonpoika oli surffari. Ties monesko matkalla tapaamani.

Vietimme Wellingtonissa siskonpojan luona muutaman mukavan paivan. Siskonpoika tyttoystavineen ja kamppakavereineen olivat mielenkiintoista seuraa. Osa porukasta ansaitsi elantonsa ja kimppakamppavuokrarahat elokuvahommista. Kamppalaiset olivat olleet osallisina ja tyomiehina monessa elokuvassa. Opin, etta porukan nimia voi bongailla Taru sormusten herrasta-, King Kong- ja Star Trek-elokuvien lopputeksteista. Paasinkin tyhjentamaan elokuva-aiheisten kysymysten arkkuani varsin mukavasti. Porukan parhaat tarina liittyivat kuitenkin Uudesssa-Seelannissa tehtyihin Bollywood-tuotantoihin, niiden suuriin ja varikkaisiin miehistoihin ja sahkovirityksiin.

 

Siskonpoika kaytti meita katsomassa hyljekolonniaa ja paasin rapsimaan muistikortillisen lahikuvia sadoista laiskoina makoilevista hylkeista.

 

10811.jpg

Wellingtonissa nain myos elamani ensimmaisen rygby-matsin. Televisiosta tosin, mutta kuitenkin. Siskonpoika selitti minulle, seurueen ainoalle rugby-idiootille, pelin saantoja. Nautin pelista ihan oikeasti ja opin jarjettoman maaran tarkeaa rugby-tietoutta. Nyt tiedan muun muassa sellaisen nurinkurisen jutun, etta rugbyssa palloa saa heittaa vain taaksepain. Olen myos ihan varma, etta tulen viela monesti kiittamaan siskonpoikaa hanen antamasta oppitunnista silla tiedan, etta paasen viela joskus jossakin kriittisessa tilanteessa briljeeraamaan nyt Wellingtonissa hankitulla rugby-triviallani. Peli oli itse asiassa todella jannittava ja siina oli mukavan kotoinen Suomi-Ruotsi maaottelun henki, kun Uuden-Seelannin All Blacks-joukkue pelasi ja kampitti arkkivihollisensa Australian. Voitosta innostuneena lupasinkin Suomalais-kansallisen rugby-joukkeen puutteessa adoptoida Kaikki mustat tasta lahtien omaksi lempijoukkueekseni.

Wellingtonissa nain myos Tutun ja ojensin hanelle mukana tuomani lahjat. Tutu oli lahjoista kyyneliin saakka liikuttunut ja sen yhden illan ja paivan, minka ehdin hanen seurassaa viettaa, juttelimme lahinna poikaystavasta ja, kuinkas ollaakkaan, rakastamisen vaikeudesta. Oli todella mukavaa nahda hanta ja tutstua Eean siskonpoikaan kamppiksineen. Toivon, etta minun, Tutun ja uusien tuttujeni tiet viela joskus kohtaavat uudelleen.