Siivoilin tänään laatikoita ja löysin lippusia ja lappusia, kirjeitä, koulukirjoja ja vanhoja kokeita, joita olen jostain syystä säästänyt. Suurin osa papereista ei tuonut mieleeni mitään erityisiä muistoja ihmettelenkin mitä olen oikein ajatellut, kun olen säästänyt laatikkokaupalla vanhoja kokeita, opettajan jakamia monisteita tai sanomalehdistä irtirevittyjä sivuja, joista en enää löydä juuri mitään mielenkiitoista asiaa. Joku logiikka minulla on täytynyt olla, mutta en enää näe sitä. Olenko ehkä säilyttänyt papereita vain siksi, että en raski niitä poiskaan heittää. Oli miten oli, huomaan muuttuneeni. En enää juurikaan kerää ja säilytä mitään, en mielelläni edes muistoja. Ne minä kannan päässäni. 

Ystävien kirjoittamat kirjeet löysin siisteissä nipuissa romanttisesti silkkinauhoilla sidottuina ja ajattelin palauttaa kirjoittajille. Ajattelin, että niistä nyt olisi enemmän iloa heille itselleen. Ne kertoavat suurenmoisesti heidän tarinaansa nuoren itsensä kertomana. Minä olen niistä iloinnut silloin kun olen ne vastaanottanut ja ne ovat opettaneet minulle kuinka suuremmoisia ihmisiä ystäväni ovat. Aion kuitenkin kysyä kirjoittajilta etukäteen, jos he haluavat kirjeet takaisin ja selittää, että eleeni ei ole tarkoitus osoittaa välinpitämättömyyttä. Jos joku ei niitä halua, niin sitten pidän ne edelleen istelläni kauniisti silkkinauhoin niputettuina.

Kirjeiden määrä oli hämmentävä. Joukossa oli kirjettä kirjeenvaihtokaverilta, jonka kanssa kirjottelimme ala-asteikäisenä, mutta emme koskaan tavanneet. Löysimme toisemme jonkin lehden kirjeenvaihtoilmoituspalstalta ja kirjoittelimme muutaman vuoden kunnes teini-iän myötä kirjeiden vaihto hiipui. Haluaisin palauttaa hurmaavat kirjeensä, jotka kertovat koulusta, kavereista, kesälomamatkoista, ja joissa uskollisesti kirjataan kaikki joululahjat, sekä joulu- ja kevättodistusten arvosanat. Tiedän kirjeenvaihtoystäväni silloisen nimen, isän silloisen työpaikan ja perheen silloisen asuinpaikan. Voisin ehkä soittaa seurakuntaan ja kysyä voisivatko he antaa minulle kirjekaverin yhteystiedot tai välittää hänelle omani, jos hän edelleen asuu Kannuksessa.

Koepapereiden joukosta löysin lukion englannin aineen, jonka olen kirjottanut kauneimmalla käsialallani mustalla musteella siististi joka toiselle riville suuriruutuiselle konseptipaperille. Marginaalit on vedetty viivottimella jokaiselle sivulle ja jokaisen kappaleen ensimmäinen rivi alkaa sivun puolesta välistä. Olen ilmeisesti ollut kovin tyytyväinen aineeseeni, kun olen sen ainoana säilyttänyt, eikä se minusta hullumpi lukion englannin aine ole vieläkään:

It's Autumn Now, Isn't it?

I am standing at the crossroads. The red traffick light is on. I'm waiting. My backbag is full of schoolbooks and it's heavy. My sneakers are wet, I look down. I'm standing in a puddle. "Oh gosh!" I swear. "It's autumn!"

I keep putting my hands deeper into my pockets. The first raindrop falls on my nose. Of course I have forgotten to take a raincoat or an umbrella along. I'd better run now, but a block before the school I am dripping wet. "Damn, damn, it's really autumn!"

I'm going upstairs into the classroom and it's full of new faces. I'm wondering where all the old pals are. Maybe they are frightened of autumn and they have remained in the summer. "Hey, I want to be here too!" I want the sunshine in the blue sky.

The new pupils around me are opening brand new schoolbooks. The smell of the fresh printing ink is spreading over the classroom. It's the smell of autumn. I am feeling depressed and bow my head on the desk. I am thinking: "Come on, spring, come on!"

Huomaan, että olen kuunnellut amerikkalaiset elokuvani tarkasti. Muutoin tuskin olisin osannut kirjoittaa noin montaa kirosanaa. Parin slangisanan käyttökin on oikein reipaan rohkeaa pystymetsästä kotoisin olevalta lukiolaiselta. Hassu aine, jota television innokas katselu on kyllä mielestäni parantanut. Hienoa, että Suomessa ohjelmia ei dupata.

Hullunkurisimmat löydökseni ovat kuitenkin teinituskassa kirjoitetut runot ja niitä oli paljon. Pieniin ruutuvihkoihin rustatut rakkauden tunnustukset jollekin rakkausromaanin sankarille saivat punan nousemaan poskilleni. Kautta linjan runot ovat huonoja, pateettisia ja hyvin tyttömäisiä hetken tai tunteen kuvauksia. Niitä ei pitkään kestä lukea, mutta ei myöskään hävittää, sillä ne ovat niin aitoja ja niin tosissaan kirjoitettuja. Pakkaan ne takaisin puolityhjään laatikkoon ja sanon: "Voi tsiisus miten suloista potaskaa. It's autumn, isn't it?"