Elämä on heittänyt häränpyllyä. Tänään on ensimmäinen varsinainen työpäiväni. Tähän menessä tekemäni päivät eivät ole kuluneet työssä vaan perehdytyksessä. Istun uuden työpöydän ääressä, uuden tietokoneen edessä, tyhjässä toimistossa. Aivan yksin. Kukaan muu ei ole tullut töihin, sillä tänään on kansallinen vapaapäivä. Kukaan ei vain kertonut minulle että ensimmäinen työpäiväni on itseasiassa vapaapäiväni, mikä on varsin mielenkiintoista sillä perehdytyksen oli määrä jatkua pidempään, mutta se lyhennettiin viikkoon, kun on niin kiire ja minua tarvitaan jo kiireesti varsinaisessa työssäni. Siis kuka tarvitsee? Niin mihin työhön? Jos joku kertoisi niin alkaisin tekeen. Ai niin, täällä ei ole muita.

Uusi toimisto tuoksuu ruusupuulta ja on kallellaan. Jokainen huone on vino kuin Pisan torni. Katto on vino, lattia on vino, portaat ovat vinot ja lyijykynät pitää asetella pöydälle sievästi oikeaan kulmaan, että ne eivät vieri lattialle. Työhuoneessani on kolme pöytää. Saan valita omani kahdesta. Koska olen huoneessa yksin, istun vuorotellen molempien ääressä ja kokeilen kummasta pidän enemmän. Vanhasta, rumasta pöydästä oven vieressä vai vanhasta, kauniista selin ikkunaan. Pidän ehkä jälkimmäisestä enemmän, mutta se on pahemmin ilmastointilaitteesta tulevan viiman tiellä kuin vanha ja ruma pöytä oven vieressä.

Huoneessani on ikkuna, joka näyttä suureen saliin, jota käytetään arkistointihuoneena. Sali on korkea ja sitä kiertää kapea, puinen parveke. Huoneeni on parvekkeen korkeudella. Kun pyorähdän vanhan, kauniin, mutta viimaisen pöydän ääressä ympäri, katson huoneeni ikkunan läpi arkistosaliin niin näen salin parvekkeen ikkunoista ulos. Jos liimaan oikean poskeni kiinni ikkunaan niin näen vasemmalla pilkahduksen joesta. Plus piste vanhalle, kauniille, mutta viimaiselle paikalle. Vanhan, ruman, mutta vähemmän viileän pöydän luota näen ulos päätä kääntämällä, mutta vain suuntaan, joka on pois päin joelta.

Näkymä huoneestani arkistosaliin on miellyttävä, jos ei katso alas. Salin ensimmäisen kerroksen lattian peittävät liian lähelle toisiaan ahdetut metalliset arkistointihyllyt. Salin kolmella seinällä on vieri vieressä ranskalaisia ovipareja, jotka avaamalla salista saisi lähes avoimen. Huone näyttää kuitenkin siltä, että ovia ei ole avattu sataan vuoteen. Katossa roikkuu yksi suuri kattokruunu, kaksi pienenpää ja kolme vanhaa tuuletinta pitkissä varsissa. Kaikki satavuotisten hämähäkinseittien peittäminä. Kaarevia kattopalkkeja koristaa siniset kohokuviokoristelut ja jossain alhalla, lähes kokonaan kymmenien metallihyllyjen peittämänä, näkyy pilkahdus kaunista vanhaa puulattia. Kaiken kaikkiaan aika miellyttävä sisämaisema, jota tutkiessa käsivarsieni iho on noussut kananlihalle. Valitsen vanhan ja ruman pöydän oven luota. Siinä tuulee vähemmän.