Muutama päivä sitten lupasin huomenna kertoa Laosin suurimmasta vaarasta, eli liikenteestä. Tuo huominen on koittanut tänään. Tässä tarina käärmeestä paratiisissani.

Liikenne on yksi Kaakkois-Aasian suurimmista tappajista. Vuonna 2003 SARS tappoi alueella 700 ihmistä. Samana vuonna, samalla auleella 700 000 ihmista kuoli liikenneonnettomuuksissa. 

Joka vuosi Vientianessa rekisteröityjen ajoneuvojen määrä kasvaa kymmennillätuhansilla. Pääkaupungin keskiluokka on vaurastunut ja ryhtynyt hankkimaan autoja. Edullisten kiinalaisten mopojen maahantuonti on mahdollistanut sen, että vähävaraiset ovat voineet vaihtaa polkupyöränsä pieniin moottoripyöriin. Tällä hetkellä kiinalainen mopo maksaa kaupasta ostettuna noin 400 US dollaria ja tämä kehitys on tehnyt päivittäisistä matkoistamme suurimman vaaran mitä Vientianessa on.

Laosissa kukaan ei käy autokoulua, mutta kuka tahansa yli 10-vuotias voi kuljettaa moottoroitua ajoneuvoa. Ajoneuvon käyttöönottoon riittää, että kädet yltävät ohjaimille ja jalat polkimille. Mopolla ajettaessa jalkojen ei tarvitse yltää maahan, sillä katukorokkeet on tehty pysäköintiä varten. Lyhytjalkainen mopoilija voi aina pysäköidä ajoneuvonsa sen viereen ja käyttää koroketta apuvälineenä mopon selästä laskeutuakseen.

Liikennesääntöjä Laosissa on vähän. Ulkomaalaiset oppivat ne nopeasti ja helposti läheltä-piti-metodilla ja perkeleen-ajotaidottomat-idiootit tapaisten kieliharjoitteiden säestyksellä. Näin on monelle falangille selvinnyt, että Laosilaista liikennettä hallitsee yksi sääntö ylitse muiden. Isommalla on aina etuoikeus tulipa hän mistä suunnasta hyvänsä; oikealta, vasemmalta, edestä, takaa, vastaan tulevan kaistalta tai punaisista valoista. Pienempi väistää aina. Henkilöauto väistää kuorma-autoa, mopo henkilöautoa ja pyörä mopoa. Tienylittäjyyttä ei sallita silloin kun ajoneuvoja on näkyvissä ja silloinkin kun mitään ei näy, on syytä varoa, sillä silloinkin autot ja mopot voivat törmätä käveli-jään. Vaara on todellinen pimeällä, sillä ajovalot eivät ole välttämättömiä, sähkökatkoja on silloin tällöin ja maata ei koskaan peitä pimeällä hohtava lumikerros.

Jo kaksi ja puoli vuotta olen selvinnyt Laosin liikenteestä lähes vahingoittumatta, mutta en kokonaan ilman onnettomuuksia. Ensimmäisen kerran lensin liikenteessä, kun suuri neliveto pick-up töytäisi minut pyörineni takaapäin kumoon. Onneksi kuljettaja sai jättiläisautonsa pysäytettyä ennen kun litisyin sen monsteripyörän alle. Siinä betonilla maatessani ja autonratasta tutkiessani tiesin, että Laosilaisella logiikalla syy onnettomuuteen oli minun. Olin pyörineni hitaampi kuin takaa tulija ja näin estämässä suuremman vapaampaa liikkuvuutta. En silti suostu luopumaan pyörästäni, sillä edelleenkään sillä liikkuminen ei ole mahdotonta. Olenpa vain kokemuksesta karaistunut.

Vaarat Vientianen liikenteessä ovat monet. Niitä aiheuttavat paitsi autot ja mopot, myös teillä liikkuvat lehmät, vuohet, ankat, koirat ja tietysti myös teitten kyseenalainen kunto. Omaa liikenneturvaani olen lisännyt pyörälampulla. Tämän vanhan tavan muistin, kun eräänä mustana iltana poljin tiellä piilevään syvään kuopaan ja tein komean mahalaskun ohjaustangossa killuvan pyöräkorin päälle. Tietysti tämä tapahtui yhden kaupungin suosituimman ravintolan edessä ja ilmalentoni sai ansaitsemansa suosion. Harvoin on Vientianen liikenteessä nähty lentävää suomalaista. Ilmalentoni itsessään ei ollut kovin dramaattinen vaan vaikeaa oli kavuta ylös hiekkaiselta tieltä viileää skandinaavisuutta uhkuen. Jalat sojottivat jonnekkin ilmaan, mahaan koski, nouseminen kesti ja päässä soi kaikki kauniin kielemme kirosanat. Lopulta seisoin litteällä pyöräkorilla varustetun pyöräni vieressä tyylikkyyden rippeitä hapuillen ja Vientianen punaista pölyä vaatteistani karistellen. Väänsin pyörän sarvet suoraan, nostin valkoisen nenäni korkeamalle Vientianen yöhön ja poljin kotiin.  

Kotiin päästyäni nolouteni oli jo unohtunut ja tunsin enää pirullista jomotusta vatsassani, josta seuraavana päivänä löysin pihvilautasen kokoisen mustelman. Aikaa myöten mustelma muuttui sinisestä ruskeaksi, ruskeasta keltaiseksi ja lopulta taas mahan väriseksi ja värinvaihdoksen myötä killui kiinalaisen Crocotilen tangossa uusin patterein kirkastettu otsalamppu. Se on siitä lähtien valaissut pimeällä tietäni ja ohjannut minut monen kannettoman viemäriaukon, yllättävän ojan tai muun epämääräisen kraatterin ohi Kalle Palanderin tyylillä. 

Paitsi valoa, lamppu on sittemmin tuonut elämääni myös iloa. Tai oikeastaan Lao ystävieni elämään. Kerran noin kaksi vuotta sitten olin kutsuttu ystäväni Tain kotiin syntymäpäiväkekkereille. Kurvasin paikalle polkupyörällä ja parkkeerasin sen ainoana näyttävään moporiviin. Sydämellinen Tai oli vastassa ja alkoi nauraa kulkupelini nähdessään. Hän kutsui koko parikymmenpäisen juhlijajoukon katsomaan ihmettä: Pyöräilevää ulkomaalaista naista. 

Tulisen kuuman papaijasalaatin, sisäelin laapin, gluteeniriisin ja monen ihanan viileän Beer Laon jälkeen juhlijat alkoivat käynnistellä mopojaan. Ulkomaalainenkin ymmärsi, että Laosilaiset iltajuhlat eivät juurikaan jatku ruokailun jälkeen ja nousi lähteäkseen. Kävin kiittämässä emäntää, joka kohteliaasti saattoi ulkomaalaisen juhlaotuksen kulkuvälinekapistuksensa viereen. Kiinnitin otsalampun pyörän sarveen ja Tai aloitti kysymystulvansa selvittääkseen mikä kumma lamppu oikein oli. Selitin itseriittoisen koulutetusti suomalaisesta liikenneturvallisuudesta ja näkyvyydestä liikenteessä. Luentoni edetessä Tai alkoi tirskahtelemaan ja lopulta nauroi äänekkäästi. Mitään näin koomista hän ei ollut nähnyt aikoihin, eikä pyörälamppua koskaan ennemmin. Oli aika taas kutsua ystävät kummastelemaan vieraan outoja tapoja ja heidän iloinen nauru saattoi liikenneturvallisuuskouluttajan hämmentyneen naaman kotiin.

Muutosta liikennekuriin tai -turvaan on tuskin pian edessä. Pienet edistykset kuten kypäräpakko on jo paperilla ja julkisesti julistettu, mutta silti suurin osa Vientianen mopoilijoista ajaa edelleen paljain päin. Kysyttäessä kypärän puuttumisesta vakiovastaus on, että kuka nyt haluaisi riisinkeitin päässä ajella. Muutenkin kohtaloon lujasti uskovassa maassa on hankala saada ihmisiä ymmärtämään, että kypärällä ja hengissä säilymisellä voi olla yhteys, sillä se mikä on tarkoitettu, on tarkoitettu, eikä siinä riisinkeittimet auta.