sunnuntai, 7. joulukuu 2008

Muutos

 

Anteeksi lukijat, suku, äiti ja Kalaksikylän kanta-asiakkaat. Olen kiireen pakottamalla blogitauolla noin tammikuuhun saakka. Kun palaan, muuttaa blogi uuteen kotiin osoitteeseen: http://linnunradanliftaaja.wordpress.com. Vaihdan osoitteen myös Blogilistalle, kunhan saan taas kynän lentämään ja näppiksen kirjaimet järjästykseen. Tapaamisiin!

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

tiistai, 30. syyskuu 2008

Mitä tapahtui syyskuulle?


1950337.jpg

Taivas varjele. On jo melkein lokakuu. Syyskuun katoamista en ole edes huomannut, sillä minulla on ollut kiire. Olen ollut reissussa neljä viikkoa viimeisestä viidestä. Reissussa olen rämpinyt liejussa, kirjoittanut, tutkinut, tanssinut, istunut kokouksissa, ajanut mopolla satoja kilometrejä, ostanut uudet korkeaakin korkeammat korkokengät, pilannut niillä päkiäni, tavannut meedion, juonut makeaa portviiniä ja katajaista kinitonikkia, pihkaanunut kaksi kertaa, unohtanut ensimmäisen toisen tavatessa ja siitä toisestakin jo toipumassa. Nyt olen väsynyt ja vetelä ja toivon, että joku siivoojahaltija pyyhkäisisi kotini yli ja poistaisi viiden viikon aikana kertyneet pölykerrokset, vaihtaisi lakanat, täyttäisi pyykkikoneen, ripustaisi pyykit kuivumaan ja ripauttaisi hieman taikapölyä päälleni mielenrauhaa antamaan.

Samaan aikaan kun olen kulkenut pitkin Aasiaa on Bangkokissa rähinöity, Suomessa ammuttu ja pörssikurssit romahtaneet. Minä en ole maailman kuohuja juuri huomannut, kun olen keskittynyt oman elämäni kuohuntaan.

Reissussa näin kummallisia asioita ja elin läpi kaikki tuntemani tunteet ja nekin joista en ennen tiennyt. Laosiin jouduin hieman vahingossa ja hyvin nopeaa. Esimies antoi aikaa 15 minuuttia lähtöpäätöksen tekoon ja saman päivän iltana istuin jo koneessa kapsäkin kanssa. Kaksi viikkoa tutkin tulvatuhoja ja mietin mitä tilanteessa voisi tehdä. Työ oli raskasta ja riemukasta ja vapaa-aika entisessä kotimaassa vieläkin riemukkaampaa. Jokaisen vaivaisen minuutin arvoista. Kotiin palasin, kun Bangkokissa oli jo rauha maassa. Hulinoista oli vain barrikaadeina käytetyt auton renkaat muistona. Viikon kiipeilin yli kasojen, kunnes kysymys esitettiin uudelleen. Lähtisitkö vielä toisenkin kerran pariksi viikoksi? Saman iltana istuin taas konessa. Valitettavasti toinen reissu ei enää ollut niin säkenöivä töiden kannalta vaikka iltaelämä oli yhtä vauhdikasta kuin edellisella reissulla. Reissurumban kruunasi vielä viikonloppumatka Aimen ja Pilotin luo naapurimaahan, jossa ei levätty vaan tanssittin, laulettiin karaokea, juhlittiin poikavauvan syntymäpäivää, leikittiin Sorjan kanssa, syötiin hyvin ja tavattiin liuta mielenkiintoisia ihmisiä.

Kaiken kiireen ja kuohunnan aikana ehdin tehdä myös suuria päätöksiä. Päätin jättää Thaimaan taakseni tulevan vuoden alusta. Sitten tein lisää suuria päätöksiä ja päätin, että en ehkä sittenkään lähde vielä. Nyt en tiedä mitä minun oikein pitäsi päättää tai tehdä ja tarvitsisin taas meedion näyttämään tietä. Ehkä tämä pää tästä vielä joskus selviää. Elämä on hämmentävää. Hyvin hämmentävää.



Lopuksi vielä muutamia matkamuistoja:
1950333.jpg
Laosilainen taistelukukko ja ylpeän omistajan kädet.

1950332.jpg
Hyrrä Laosilaiseen tapaan eli eläviä koppakuoriasia kiinnitettynä bambutikkuun, joka pyörii kuin hyrrä koppiksen yrittäessä lentää pakoon. Juu, tämä olisi voinut jäädä näkemättäkin.

1950338.jpg
Bangkok mellakoiden jälkeen.

1950299.jpg
Ja tällä ollaan viimeiset viikot menty. Sisältää 0.03% kofeiinia, 0,4% tauriinia ja loput on vettä, sokeria ja kemikaaleja. Pullon päällä sheriffin merkissä lukee Leadership, Heroism, Leadership, Heroism. Miksi ei tunnu siltä?



keskiviikko, 20. elokuu 2008

Liian lähellä luontoa


 

Ikuinen valituksen aiheeni täällä Bangkokissa on luonnon etäisyys. Täällä kun on vain betonia ja pakokaasua. Luoja lienee kuullut valitukseni, kun lähetti tänään luonnon luokseni.

Tullessani töihin näppikselläni oli reilusti gekon kakkaa ja joiduin heti aamutuimaan näppiksen desinfiointipuuhiin. Että kiitos vain taivaan isä, että asetit sen kaakaois-Aasian ainoan ripulista kärsivän gekon juuri minun näppikselleni.

Kotiportilla tallasin melkein käärmeen päälle. Sain oikein sydänkohtauksen ja meinasin kuolla vanhana piikana, mutta selvisin. Katu oli sillä hetkellä mustanaan naapureista, jotka myös saivat sydänkohtauksen, kun luulivat, että farangi vetelee siinä viimesiä ja heidän on mahdollisesti tehtävä asialle jotain. Selvisimme kuitenkin kaikki hengissä, käärme, minä ja naapurusto. Kaksi edellistä pidättivät pitkään säikähtäneinä hengitystä ja kaikki muut remahtivat raikuvaan nauruun. Tapa, jolla Thaimaalaiset ilmaisevat kaikkia epämiellyttäviä tunteitaan. Itse osasin järkytyseltäni vain laoa, jolla kysyin oliko kääme vaarallinen. Vastauksesi sain "naa gua" tai "naa kua", jota en ymmärtänyt. Kotona yritin löytää vastausta sana-arvoitukseen sanakirjasta, mutta en löytänyt sieltä mitään tilanteeseen sopivaa gualta tai kualta kuulostavaa. En tosin tiedä osasiko etsiä oikeasta kohdasta, sillä koko sen ajan, kun olen kyseisen teoksen omistanut, en ole onnistunut löytämään siitä yhtään etsimääni sanaa. Koko kirja on täynnä jotain ihme risuaitaa ja aidanseivästä.

Päivän kruunuksi löysin vielä torakan ruokakaapista. Sillä oli ainakin kilometrin pituiset tuntosarvet ja se oli niin ällö kuin torakka vain voi olla. Yritin pyydystää sitä luudulla, mutta pääsi perskules karkuun. Nyt se vaanii minua keittiössä sarvet pystyssä ja huutaa: Hä hä hä hää!

Ja minä lupaan, että en valita betonista enää koskaan. Ei luonnon ihan näin lähelle tarvitse tulla.



PS: Kuvan gekolla ei ole mitään tekemistä näppiseni tai Bangkokin kanssa. Se on Vientianelais-yksilö, jolla ei ole ripulia ja joka siinä temppuilee entisen betonitaloni ikkunan hyttysverkossa.

 

maanantai, 18. elokuu 2008

Mikä lie laite


1833651.jpg

Olen viimeaikoina nähnyt kuvan moottorilla kulkevia kaksipyöräisiä laitteita kaupungilla ja oletettavasti kyseessä on ollut jonkin sortin promootio. Minkä sortin promootio on ollut kyseessä, ei ole minua mietityttänyt, vaan olen ihmetellyt laitteen käyttötarkoitusta. En tiedä laitteelle nimeä millään kielellä, enkä ymmärrä voisiko joku oikeasti haluta tuollaisen omakseen, ja jos haluaisi niin miksi ihmeessä? Ymmärrän toki, että sairaaloissa, lentokentillä, varastoissa ja muissa pitkillä käytävillä ja tasaisilla lattioilla varustetuissa paikoissa laite voi olla hyvinkin kätevä, mutta Bangkokin muhkuraisilla, portaikkailla ja saumaisilla kaduilla vehje on käyttökelvoton. En keksi laitteelle mitään käyttöä yksityisessä omistuksessa missään muuallakaan mualimassa. Olenhan oikeassa, laite on turhake?


lauantai, 16. elokuu 2008

Matkalla NayPyiTawoon


1825557.jpg

Elämääni kuuluu nyt jännitystä, kun kuun lopulla työmatkailen taas Burmassa. Tällä kertaa ohjelmassa on ensimmäinen vierailuni viidakkopääkaupunkiin. Yangon ei siis ole Burman pääkaupunki vaan NayPyiTaw (lausutaan Napitoo), joka sijaitsee 320 kilometriä Yangonista pohjoiseen, keskellä maata, keskellä malarian riivaamaa viidakkoa.

NayPyiTaw on ollut Burman pääkaupunki marraskuusta 2005 lähtien. Sitä ennen se oli rakennusalue ja sitä ennen pelkkää metsää. Koko kaupunki on upouusi ja kaikki siellä asuvat ihmiset ovat muuttaneet sinne sen rakentamisen ja perustamisen myötä eli tällä vuosituhannella. Kaikki ministeriöt ja valtionvirastot sijaitsevat nykyään NayPyiTawssa. Se on luonnollisesti armeejan ja sotilasjuntan koti ja päämaja. Sotilaiden lisäksi kaupungin väestö koostuu monesta onnettomasta virkamiehesta, jotka joutuvat asumaan erossa perheestään, perheiden asuessa edelleen vanhassa pääkaupungissa Yangonissa, jossa entiset hallintorakennukset, ja muun muassa vanha parlamenttirakennus, kaikuvat tyhjyyttään. Näitä rapistuvia monumentteja on ympäri Yangonia mustuttamassa sen asukkaita maanjohtajien erikoisista päähänpistoista.

Yllä oleva kuva on viime reissulta Yangon/Rangonista. Kaikki Yangonin palmut ovat edelleen pyörremyrskyn pieksämän näköisiä kuten kuvassa.