Sunnuntaina sain vanhan puhelimeni korjattuna takaisin ja hermot menivat valittomasti. Joku korjausmies oli vaihtanut sen thainkieliseksi ja kun en sita kielta osaa lukea niin en saanut edes nappainlukitusta pois paalta. Tama kun ei ole Nokilainen vaan joku kumma kapistus, jossa nappainlukitus ei aukene tahtea painamalla. Todella arsyttavaa. Melkein aloin jo hakkaamaan kapistusta betoniseinaa vasten mika olisi tietysti ollut aika typeraa silla silloin olisin taas joutunut lahettamaan kapineen korjaukseen ja se olisi taas kestanyt ja kestanyt ja kestanyt ja minun hermot olisivat taas menneet.

Onneksi sain hillittya itseni ennen kuin mitaan suurta kasipuhelinkatastrofia ehti syntya. Huokaisin ja aloin miettimaan miksi hermostun aina valilla ihan tolkuttomasti tallaisista pienista ja itseasiassa aika helposti korjattavissa olevasta jutuista. Olenko heikkohermoinen, lyhytpinnainen, tempperamenttinen vai jotenkin muuten omituinen? Hmmmm... Kunpa Freud olisi taalla ja voisin kysya hanelta. Varmasti han loytaisi jokun lapsuuteeni liittyvan trauman ja voisin syyttaa tastakin asiasta vanhempiani. Itse kun mietin niin en kylla keksimallakaan keksi mitaan lapsuusongelmaa, silla tulen perheesta, joka on kaikin puolin ihan tavallinen ja jossa isa ja aiti ovat aina rakastaneen lapsiaan niin paljon kun ovat pystyneet ja meilla he ovat pystyneet TODELLA PALJOON rakastamiseen. Ehkapa olen vain syntynyt taman lievan heikkohermoisuuteni kanssa. Ehka se on joku inhimillinen mauste yleensa perusrauhalliseen soppaan nimelta Linnunradan liftaaja.

Ensimmaiset heikkohermoisuuskohtaukseni muistan teinivuosiltani, kun vaadin aitiani opettamaan minulle ompelemista. Olin suuri individualisti jo silloin ja halusin oppia tekemaan itse omat vaatteni. Tai itse asiassa omat muotiluomukseni, jollaisia ei voinut loytaa sen paremmin Galaksikylan kuin -kaupunginkaan vaatekaupoista, ja joita varmasti olisi kadehtittu ihan Parriisissa asti, jos siella joku olisi vain ne nahnyt. Aiti sitten naytti miten kangas leikataan ja missa jarjastyksessa saumat ommellaan ja noviisi kun olin, niin alussa onnistuin aina ompelmaan lahkeiden etukappaleet yhdeksi lahkeeksi ja takakappaleet toiseksi. Sitten kun yritin yhdistaa kahta erilaista lahjetta housuiksi, niin kaikki jotka osaavat hieman ommella tietavat, etta eihan sellaisista lahkeista mitaan housuja saa vaan tuloksena on saalittava umpisolmun tapainen kasa yhteen ommeltua kangasta. Arvaatte varmaan, etta tama kasa sai minut sekoamaan. Huusin, moykkasin, ratkoin ja olin niiiiiiin vihainen. Aiti pyoritti paataan ja mutisi itsekseen: "Niin nuori ja niin heikkohermoinen".

Onneksi vuodet ovat koulineet ja saan paskiksia yha harvemmin, mutta miksi niita pitaa saada ollenkaan? Miksi ne hyokkaavat paalleni jokun varsin merkityksettoman Thainkielisen puhelimen muodossa, kun istun samassa toimistossa kyseista kielta osaavan henkilon kanssa, joka selviaa kielen vaihdosta alle puolen minuutin? Vaikka olenkin yleensa aika rauhallinen niin ajoittaisesti olen heikkohermoinen, lyhytpinnainen, tempperamenttinen ja vahan muutenkin omituinen humanoidi, mutta en mikaan robotti. 

Hmmmm.. Siksi varmaan.