Ottaa paahan. On ottanut jo yli viikon ja vaikka uskonkin, etta vitutukseen voi kuolla, voi vitutus olla myos hedelmallinen tila. Tanaan julkaisen elamani ensimmaisen sivun blogissani, jota ei ehka olisi olemassa ilman tata vitutusta. Tarina alkaa tanaan 21.6.2005 linnunradan laidalla Laosissa.

Ennen kun kuolen tahan taman hetkiseen olotilaani kerron hieman itsestani. Olen suomalainen nainen, joka asuu Laosissa ja kirjoittaa tietokoneella, jossa on englanninkielinen nappaimisto. Siksi kirjoituksitani puutuu kaikki mahdolliset a- ja o-kirjainten paalle laitettavat pisteet. Olen asunut kymmenen vuotta ulkomailla ja tuotan tekstia suomenkielella, joka on kieliopillisesti niin poskellaan, etta se saattaa sattua lukijan silmiin. Pyydan anteeksi, mutta koska en oikein voi asialle mitaan niin annan lukijan karsia rauhassa. 

Tulen tassa blogissani kertomaan elamastani Laosissa, miljoonan elefantin entisessa valtakunnassa, jossa olen joutunut unohtamaan lahes kaiken sen rationaalisen ajattelun, jonka suomalainen koulutusjarjastelma on vuosien saatossa paahani paukuttanut. Suomalainen logiikka on taalla menettanyt merkityksensa ja moni jarkeva ja itsestaan selva asia joutunut kayttokelvottomana kaatopaikalle. Parjatakseni Laosissa minun on pitanyt oppetella leijumaan ajattelemattomuuden tilassa ja vain odottaa mita kohtalo tuo tielleni. Ei ole ollut helppoa ja kasvukivut ovat ollet kovat. Voi olla, etta taman hetkinen vitutuksenikin on osa prosessia.

Asun taalla pienessa talossani korkean aidan ymparoimana. Ulkomaalaisena minuun kohdistuu uhkia, joilta pitaa suojautua vartijoilla, koirilla ja piikkilangalla. Olen kokeillut kaikkia edellisista ja huomannut suljetun ja vartioidun elaman niin ahdistavaksi, etta matkan varrella olen hankkiutunut eroon kaikista muista elamasta eristajista paitsi piikkilangasta. Siita eroon paaseminen kun vaastisi liikaa urheilua ja sen verran minussa on nykyaan paikallista asukasta, etta enpa viitsi vaivaantua.  

Pieni taloni sijaitsee kadun kulmassa. Talon edessa on nuudelikeittoravintola, kulmittain etuoikealla temppeli ja aitani takana kadun toisella puolella julkisivuton talo, jota mielikuvitusta kayttaen voi myos kaupaksi kutsua. Myyntiartikkeleihin kuuluu Beer Lao ja paikallinen tupakka. Voi siella jotain muutakin olla, mutta en suosittelisi ketaan naihin muihin juttuihin tutustumaan, silla ne ovat kaupassa lahinna koristeina. Olleet jo useamman vuoden. 

Kauppa on kuitenkin minulle tarkea osa asuinymparistoani vaikka en siella koskaan kaykkaan. Kaupan edessa kun on penkki, johon kylan asukkaat keraantyvat jo aikaisin aamulla istuskelemaan, juttelemaan, tarkkailemaan tiella kulkijoita ja taloni valkoista betoniaitaa. Enemman kuin kauppa itsesaan, se penkki siina kaupan edessa on minulle merkityksellinen. Silla kun istuvat taloni vartijat ja vahtikoirat, joiden silmien ohi ei yksikaan vierailija vilahda sisalle kotiini, eika yksikaan esine talosta ulos niin etta sita ei penkilla rekisteroitasi ja pohdittaisi. Kun muutin talooni, en taysin ymmartanyt penkin merkitysta elamalleni. Pikku hiljaa naapureiden taydentavat kysymykset osotoskassini sisallosta, mahdollisista poikaystavista, musiikkimaustani tai kenka- ja kasilaukkukokoelmastani selvensivat minulle, etta elamassa on hyvin vahan yksityisia asioita. Penkilla tiedettiin minusta lahes kaikki ja mina tiesin olevani Laosissa.

Arsytti todella kun minulle, yksityisyyttaan tarkasti varjelevalle suomalaiselle, selvisi miten vahan olin onnistunut sailyttamaan salaisuuksiani. Mita helvettia mun asiat koko kylalle kuuluu? Vastaus kysymykseeni selvisi aikoinaan. Hyvin kuuluu, jos haluaa asua tassa maassa. Nyt olen lahinna onnellinen penkista ja sen istujista. Niin kauan kun se ja he ovat siella, en tarvitse vartijaa aitani sisapuolella. Taman lahemmas yksityiselmaa Laosissa on hankala paasta.

Olen asunut Laosissa kaksi vuotta ja jo tottuntut jakamaan kaikki elamani pienetkin yksityiskohdat naapureiden ja kylalaisten kesken. Osan vapaehtoisesti ja suuren osan tahtomattani. Tottumus on tuonut elemaani myos uuden kokemuksen, eihan tama nyt niin kamalaa olekkaan ollut, ja nain voin aloittaa elamani jakamisen myos taman valineen kautta.

Tervetuloa matkalle mukaan!