613197.jpg

Viime viikonloppuna harrastin Eurooppalaista kulttuuria ja kävin klassisen musiikin konsertissa. Bangkokin Sinfoniaorkesteri soitti ja välillä säesti sveitsiläistä trioa, joka koostui pianosta, viulusta ja sellosta. Ohjelmassa oli Händelia, Beethovenia, Berliozia ja Sibeliusta. Konsertti järjästettiin Thaimaan Kulttuurikeskusessa, joka on hieno ja iso konserttipaikka ihan kamalan kaukana, ihan kamalan vaikeassa paikassa ja jonne kaupungin taksikuskit eivät meinaa osata.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Konserttisalin aulassa tapasin Helmin ja kolme kaveria. Siirryimme saliin etsimään paikkojamme jostain takaosista, sillä olimme olleet säästäväisiä ja hankkineet edulliset liput salin perältä. Löydettyämme paikat niillä istui jo viisi herraa. Paikannäyttäjä pyysi miehiä siirtymään omille paikoilleen, mutta he vain istuivat peffoillaan leikkien kuuroja ja sokeita. Lopulta he yrittivät viittelöidä meitä heidän paikoilleen ihan viimeiseen riviin. Just joo. Luopuivat kuitenkin leikistä viiden vihaisen katseen ja korkokengän ankaran naputuksen alla. Lopulta ukot nousivat ja luovuttivat paikkamme meille. Konsertti alkoi ja ensimmäiset suloisen sinfoniset sävelet kajahtivat ilmoille ja mitä v.....a ja tuhat tulimaista! Orkesteri soitti "Paljon onnea vaan, paljon onneeeaaa vaaan". Vanha tuttumme, kuninkaan sisar, jonka näimme edellisessä harppukonsertissa oli myös paikalla ja hänen 84-vuotispäivän kunniaksi orkesteri aloitti tuolla maailman tunnetuimmalla rallilla. Ihan kiva ele, mutta hei Happy Birthday!

 

Ollaan muuten jo prinsessan kanssa niin tuttuja, että olen opetellut nimensä. Se on Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Prinsessa Galyani Vadhana Krom Luang Naradhiwas Rajanagarindra. Niin hyvin ei kuitenkaan vielä tunneta, että tietäisin mikä noista on etunimi.

 

Häppi böötdein jälkeen kajahtivat Händelin ensi sävelet ilmoille. Suljin silmäni ja keskityin tuntemaan sillä ainoalla aistilla mitä sinfoniakonsertin nauttiminen vaatii ja suunilleen samalla sekunnilla alkoi takapenkistä kuulua tasaista puheen porinaa, joka jatkui koko konsertin meidän viiden naisen päiden paheksuvasta kääntyilyistä huolimatta. Välillä salissa piippailivat kännykät saapuvien tekstareiden merkiksi, kaksi kertaa jonkun puhelin soi ja toisella kerralla siihen jopa vastattiin. Monella seurueella oli pieniä lapsia mukana. He söivät eväitä, kiemurtelivat kyllästyneinä penkeillään ja pelasivat kännykkäpelejä. Eli sellainen perustavallinen Aasialainen konsertti. Jälkeenpäin puhuttiin konsertista ja mietittiin mikä siitä oli jäänyt parhaiten kenellekkin mieleen ja kas kummaa, kukaan meistä viidestä ei maininnut musiikista mitään. Minä muistelin ärtyneenä puheenporinaa, yksi shaalinsa unohtanut muisteli ilmastointilaitteen kylmyyttä, kolmas kännykkään vastannutta konserttivierasta, neljäs kuninkaallisen seurueen kokoa (pienempi kuin viime kerralla) ja Helmi sellistin villiä kiharapilveä. Musiikista kenelläkään ei oikein tuntunut olevan käsitystä, sillä se oli kaikilta jotenkin jäänyt ulkomusiikillisten tekijöiden varjoon.

 

Tänä viikonloppuna mentiinkin sitten laulamaan karaokea. Tilattiin olutta ja väännettin volumiit kaakkoon ja nautittiin musiikista viisi tuntia putkeen. Tänään sunnuntaina jokaisella meistä on edelleen väkevä muistikuva nautitusta musiikista ja minulla erityisesti uudesta karakokebravuuristani:

 

Fame

I'm gonna life forever

I'm gonna learn how to fly

High

 

I feel it coming together

People will see me and cry

Fame

 

I'm gonna make it to heaven

light up the sky like a flame

Fame

 

I'm gonna live forever

Baby remember my name

 

Remember

Remember

Remember

Remember

Remember

Remember

Remember

Remember

 

Että ei totuus unohtuisi.