Johan tätä iloa eli elämää kesti kolme viikkoa. On aika vaipua taas murheen alhoon ja alkaa kehittämään itselleen mahahaavaa.

Meillä oli tänään töissä tiimipalaveri ja pomo vihjasi, että superepävarma työmme saattaa päättyä jossain vaiheessa, koska rahahanat tuntuvat sulkeutuvan. Hän ei kyllä sanonut mitään varman päälle, kunhan vain pohdiskeli eri vaihtoehtoja, mutta puhui sinne päin ja minkäs minä tälle vilkkaalle mielikuvitukselleni voin. Nyt itken tulevaa perikatoa, vaikka ei hän tätä asiaa yksin minulle esittänyt, ja oikeesti, niin kuin tätä aihetta ei olisi jo silloin käsitelty kuin minulle työtä tarjottiin. Ja niin kuin en itse olisi asiasta maininnut joka kerta sopparistani puhuessani. Ja niin kuin tässä nyt kannataisi oikeasti alkaa vielä murhehtimaan, kun mitä tahansa ehtii tapahtua ennen kuin elämme tuota mainittua "jotain vaihetta". Ja kun aina on uutta työtä löytynyt, kun on vain hulluna etsinyt. Ja kun kukaan ei ole vielä edes sanonut, että soppari ei jatkuisi. Ja silti tuntuu, että kohta voisi alkaa taas niellä laastaria.

Pätkätyöläisen arkea.