Juuri tällä kellon lyömällä, kun kirjaan ensimmäiset sanat vuoden 2008 marraskuun ensimmäiseen postaukseeni, kello lyö 12. Elämme Bangkokin aikaa. Olen kotona kuudennessatoista kerroksessa, mutta miksi en nuku? Miksi kirjoitan? Kirjoitan, koska minulla on jet lag ja nyt on koittanut aika jakaa uutinen tästä maailmaani mullistavasta asiasta kaikille suomenkieltä taitaville blogissani. Hyvät lukijat, kuulkaa vuodatustani elämäni viimeisimmästä vitutuksesta.


Minuahan ei siis ole koskaan jet lagit häirinneet. Pitkien ja sisäisiä kelloja sotkevien lentojen jälkeen tapanani on ollut sinnitellä valveilla seuraavaan iltaan huolimatta valvottujen tuntien määrästä ja näin nopeasti sujahtaa uuteen unirytmiin. Se on toiminut täydellisesti tänne asti, mutta eipä toimi näköjään enää. Muutoksesta syytän viimeisiä syntymäpäiviä. On ilmeisesti pakko kohdata kammottava totuus. En ole kuin ennen. Olen vanhentunut.

Laskeuduin tänään Souvannaphounmin lentokentälle aamulla kello kuusi. Niin kuin aina nykyään, siellä oli ainakin miljoona ihmistä ja kammottavat jonot. Jännä muuten, että paljon pienemällä vanhalla Don Muangin kentällä oli aina paljon lyhyemmät jonotusajat. No kuitenkin, päätin siis jo siellä jonossa odotellessa, että pysyttelen hereillä iltaan asti vaikka en koneessa ehtinyt ummistaa silmiäni lainkaan. Ensin minua ei nukuttanut ja sitten kun alkoi tuntua siltä, että voisi käydä yöunille niin lentoemännät sytyttivät matkustamon valot ja alkoivat tarjoilla aamiaista ja näin selvisin koko 11 tunnin lennosta ilman unta. Kello kuusi passijonossa seistessäni elin oikesti Rooman yötä, kello kolmen aikaa. Pitkän jonotuksen jälkeen pääsin tullin läpi, noukin matkatavarani hihnalta ja tarkistin, että matkalaukkuun unohtunut läppäri oli vielä tallella. Saatuani kosketukesen sen kovaan kulmaan, säntäsin taksiin ja hurautin kotiin. Kotona vaihdoin vain vaatteet ja lähdin töihin, sillä minua hieman huolestutti tänään umpeutuva viisumini ja halusin saattaa passini uudelle viisuminhakukierrokselle saman päivän aikana. Työpaikalla ei ollut ketään ja unen puutteen sumentamilla aivoilla päättelin, että Thaimaassa on taas joku kansallinen lomapäivä, joka oli jäänyt minulta huomaamatta. Poistuessani rakennuksesta törmäsin tyhjällä pihalla työkaveriin, joka valisti minua, että toimistolla ei ole ketään, koska on lauantai. Jeps.

Kun kerran oli lauantai ja minun määrä pysytellä hereillä niin päättelin, että paras paikka herillä pysyttelemiseksi olisi hammaslääkärin tuoli ja hyppäsin Bangkokin teekolmoseen eli bussiin numero 15. Hidastelin sen kyydissä sairaalaan. Sain ajan ilman varausta ja pian kohta uuden paikan hampaaseen, joka lohkesi kolme viikkoa sitten Valakiassa kaupunissa. Tarkalleen sanottuna isän autossa, ratin takana, kun Tuiran puolelta kaupunkiin komiaa siltaa kulujettiin, sillä hetkellä kun puristin leukaluuni napakasti yhteen murskataksi suussani olleen kovan karamellin. Ennen hampaan paikkaamista, Thaimaan hammaslääkäri otti kalutstostani kolme röntgen kuvaa, haukkui muovipaikat huonoiksi ja sanoi, että haluaisi irrottaa myös sen viimesen viisaudenhampaan, jonka Kalaksikylän hammaslääkäri vuosia sitten jätti paikalleen vedettyään ensin kolme muuta ulos. Sanoi silloin, että on niin hankala koukkujuuri ja kun se ei kerran vaivaa niin antaa olla. Ei se hammas vaivaa kyllä vieläkään, mutta Thaimaan hammaslääkäriä kuunnellessa tuntui kuin suussani pesisi atomipommi tai joku muu kamala biokatastroofi. Käski tulla takaisin puolen vuoden päästä. Haluaa nähdä silloin uudelleen huonot muovipaikkani ja sen viimeisen viisauden ulosvedettynä.

Tämän jälkeen kello oli vasta 12 ja aikaa nukkumaan menoon vielä monta tuntia. Ajattelin, että kunnon kivulias jalkahoito pitäisi minut hereillä toisen tunnin ja niin suuntasin tuttuun paikkaan, jossa yksi luisevasorminen hieroja on minua ennenkin pistellyt. Sain sitä mitä hainkin. Kamalan kipeitä peukalon painalluksia sekä pohkeisiin, että jalkapohjiin, mutta ei siitä mitään hyötyä ollut, sillä heräsin omaan kuorsaukseeni kolmesti tunnin aikana. Päätin antaa perkiksi kutsumukselle ja suunnata sänkyyn niin pian kuin pistelyhoito olisi ohi.

Kotona olin hieman ennen kolmea. Laskeskelin, että jos nukahdan kello kolme niin heräisin ehkä hyvin aikaisin aamulla, saisin sekä univelkani kuitatuksi että uuden aikaisin heräämisen aikataulun ainakin hetkeksi ja painelin pehkuihin. Valitettavasti suunnitelma kusi. Heräsin kello 22.18 muutaman hyvin nukutun tunnin jälkeen, eikä nukuta enää yhtään. Silmät ovat ihan auki eikä edes väsytä. Eli aikataulut tulevat olemaan sekaisin koko seuraavan viikon ja kaiken tämän pahan lisäksi sinä, lukija, olet joutunut lukemaan tätä jaaritusta kellonajoista ja nukkumisen vaikeudesta tänne asti. Tosi sori, mutta kun on ihminen, jonka päässä pysyy vain yksi asia kerrallaan niin näin siinä aina silloin tällöin tuppaa käymään.

Että ei ihan menisi höpöttelyksi niin kerronpa tähän loppuun sellaisen vinkin, että tuo Bangkokin uuden lentokentän nimi Suovannaphounmi lausutaan Suvannaphum eikä Suvannaphunmi niin kuin saattaisi ymmärtää (tai niin kuin allekirjoittanut on sen ymmärtänyt) ja sen perusteella paikalliset tietävät kuka tietää ja kuka ei.

Eli hyvää Suvannaphumia kaikille!