Sain unelmien työpaikasta kirjeen. Siinä luki, että valitettavasti emme pystyneet toteuttamaan toivettanne tällä kertaa, mutta lohdutukseksi valitsimme teidät ensimmäiseksi perintöprinsessaksi. Kiitos! En ole huojetunut, enkä hyvilläni, sillä työpaikkakilpailussa merkitsee vain voitto. Kakkossijoja ei ole. Olen kuitenkin jo toipumaisillaan pettymyksestä keskittämällä ajatukseni tästä unelmieni työstä luvattuun palkkaan. Se kieltämättä helpottaa häviön katkeraa kalkkia. Ehkä minulla nyt on mahdollisuus löytää työ, josta maksetaan hieman kohtuullisemmin.

Nämä Suomen matalat palkat ja lyhyessä ajassa hirvittävästi kohonneet hinnat ovat kyllä ihan käsittämätön ilmiö. En vieläkään ymmärrä miten ihmiset onnistuvat maksamaan 2000 euron palkasta verot, vuokran, bussilipun, kuukauden eväät ja muut välttämättömät menot eivätkä ole vielä alkaneet kaatamaan ministereiden autoja ja vaatimaan vallankumousta. Toisaalta en kyllä osaa itsekkään sanoa ketä tästä voisi syyttää, sillä kaikki suuret puolueet tuntuvat olevan samaa harmaata ja tiiviisti oikealla makaavaa mössöä. En erota enää mitään värejä Kokoomuksen, Keskustan tai Sosiaalidemokraattien välillä. Ja ammattiliitotkin tuntuvat niin pudonneen junasta, että oikein sääliksi käy. Itse katselen tilannetta pätkätyöläisen silmin, enkä enää näe mitä hyötyä liiton jäsenyydestä ja korkeista jäsenmaksuista minulle voisi olla. Loimaan kassa on ainakin itselleni tässä työllisyystilanteessa paras ratkaisu. Ammattiliittojen pohjakosketus konkretisoitui erityisesti viime kesänä, kun SAK:n alkukesän kampanja kertoi lähes jokaisella Helsingin bussipysäkillä että: "Viidakon lait eivät enää päde". Kun juuri ja ainoastaan ne pätevät ainakin meille pätkäläisille. Miten ne voikin nukkua noin sikeästi?