Pitkähköksi venyneen blogitauon aikana vietin lähes kaksi viikkoa Laosissa. Tuon lähes pariviikkoisen aikana kävin etelä-Laosissa, Paksessa, jossa oli ihanaa, vihreää ja sadekauden rehevää. Paksessa nukuin hotellissa, joka oli Champasakin entisen kuninkaan palatsi ja kahden yön ajan kuvittelin olevani prinsessa. Vaikka kyseinen hotelli onkin Paksen paras, se ei silti ollut mikään Shangri-La, mutta oikein hyvä, siisti ja siirtomaahenkinen leveine parvekkeineen, joille jokaisen hotellihuoneen ikkunat ja ovet antavat.

Paksessa ehdimme katsastaa suurimmat nähtävyydet. Vat Phoun näkeminen edellytti Mekongin ylitystä ja tuo lauttamatka oli minusta niin jännittävä, että se jäänee päälimmäiseksi muistokseni tältä Champasakin matkalta.




Lautta oli hyvin yksinkertainen lautalava kahden metalliveneen päällä. Siis sellainen katamariinityyppinen alus. Kuvassa se pilkottaa kaislakatoksen takana. Sitä ollaan juuri lastaamassa autoilla, joita lavalle mahtui oikein kunnioitettava määrä hyvin tiiviiksi metallikeskittymäksi. Itse lautasta en saanut kunnon kuvia, kun istuin lastauksen ajan omassa minibussissa takimmaisella paikalla ovesta katsottuna, enkä sieltä kehdannut lähteä kiipeämään penkkien ja muiden matkustajien yli kohti ovea päästäkseni ulos kuvaamaan. Yllä olevan kuva otin auton ikkunan läpi ja sillä taso on sitä mitä näkyy.



Lautalla oli autojen lisäksi paljon väkeä. Tässä kaksi muonituksesta vastannutta nuudelikauppiasta. Taustalla näkyvä punaiseen T-paitaan puettu pää kuuluu aluksen kapteenille, joka istuu siinä ruorin takana aluksen komentosillalla.



Laivan laskusillalta kuvatun rouvan kattiloissa oli myynnissä yhtä lempiruokani eli yrteillä maustetussa kookosmaidossa keitettyä jauhettua kalaa riisinuudeleilla. Valitettavasti tuo herkku kuuluu nykyään kiellettyjen listalle kolesteroliarvojeni kilahdettua kohti kattoa. Lienekö ollut kielletyn hedelmän kutsu, kun huomasin kuvia koneelle ladatessani, että olin ottanut rouvasta ja kattiloistaan lähemmäs kymmenen kuvaa. 

Matka sadekauden leveän Mekongin yli kesti parisenkymmentä minuuttia ja toisella puolla oli pieni kylä, jossa oli monta ranskalaisajan siirtomaatyylistä vanhaa taloa. Niistä en valitettavasti saanut kuvia, kun huristelimme pysähtymättä kohti Vat Phouta.



Vat Phou on khmer-tyylisen temppelin rauniot ja kuuluu UNESCON maailmanperintölistalle.



Vat Phou lausutaan vat phuu, mutta translitteroidaan ranskalaisittain kuten lähes kaikki paikkojen nimet Laosissa. Se sijaitsee Phu Kaon vuoren juurella.

Tällä retkellä olin oiken reipas ja kiipesin kaikki liian monta, korkeaa, kapeaa ja epätasaista porrasta ylös ylätemppelille. Ylös päästyäni meinasin pökertyä ja joiduin istumaan aika tovin ennen kuin aivoni lakkasivat pyörimästä kalloni sisällä. Kun kaikkien mukana olleiden suureksi huojennukseksi sevisin taas jaloilleni pyörtymättä kuvasin vielä Vat Phouta lintuperspektiivistä ennen kuin laskeuduin alas noita terveyttä uhmaavia portaita.



Kaikkea muutakin reissulla näin. Näin kuusimetrisen putouksen. Näin ihanan, salaisen sademetsäkylän hurjan kauniin ja jännitävän Tarzan-metsän keskellä. Tuo metsä oli täynnä mitä ihmeellisimpiä kukkia, tuoksuja, ääniä ja perhosia.

Tulomatkalla yövyimme Thakekissä, Khammouanen läänissä, jossa illalliseksi nautittiin perinneruoka feutä, joka lausutaa föö. Tämän ruuan kohdalla olen aina kiitollinen ranskalaisesta kirjoitustyyllistä, sillä feu näyttää paljon herkullisemmalta ruualta kuin föö. Eikö? Illallisen aikana hurjan rankka monsuunisade pieksi katua ravintolan edustalla Thakekin ranskalaiskorttelissa Mekongin rannassa. Valitettavasti saavuimme Thakekiin jo yön laskettua, joten kuvaa tuosta viehättävästä paikasta en valitettavasti saanut.

Matkan aikana näin myös kaksi rakenteilla olevaa stadionia, joita Laos rakentaa ensivuoden Kaakois-Aasian kisoja varten kiinalaisten rahoilla. Palkaksi stadioneiden sun muiden urheilupaikkojen rakentamisen rahoittamisesta, Kiina saa sijoittaa 10 000 kiinalaista perhettä lähelle Vientianen keskustaa rakennettavaan kaupunginosaan. Mielenkiintoista maastamuuttopolitiikkaa Kiinalaisilta, jotka ovat hiljalleen muuttamassa Laosia siirtomaakseen. Kysymykseeni siitä, että onko nämä 10 000 kiinalaista perhettä sellaisia yksilapsisia ydinperheitä, ei kukaan osannut vastata. Sellainen kun ei laosilaisen mielestä ole edes perhe. Perhe on se johon kuuluu monta polvea ja paljon monikertaisia pikkuserkkuja, tätejä ja setiä. Paljon ihmisiä, hyvin paljon.


PS: Minun piti vielä kiittää kauniisti Timbuktun Deetä brilliantesta minkä hän minulle lahoitti matkani aikana, mutta nyt tuli illalliskutsu Sukumvithille, johon jo vastasin myöntävästi, joten täytyy mennä. Brillianteista ja muista Laosin tapahtumista lisää ensi kerralla. Kiitos Dee sinne saakka!