Naapurin rouva huuteli peraani lauantaiaamuna, kun olin lahdossa hakemaan Armas Heppia seurakseni Nong Khaihin osotoksille ja kutsui läskin lapsensa syntymapaivajuhliin samana iltana. Lupasin menna. Kutsuun liittynyt kulttuurinen nyanssi nauratti. Laosissa sanaan läski kun ei liity mitaan negatiivisia konnotaatioita, joten laosilaiselle aidille on luonnollista kutsua pyylevaa lastaan laskiksi. Jos kyseinen aiti olisi ollut suomalainen, olisi han kutsunut minut esikoisensa syntymapaivajuhliin. 

Sanaan "läski" Laosissa tormaa usein. Se on yhta yleinen ulkomuotoa kuvaava adjektiivi kuin iso, pieni, hoikka ja mustahiuksinen ja luonteeltaan aivan yhta neutraali kuin sanat tuossa edellisessa litaniassa. Olen opetellut elamaan läskin kanssa jo kaksi vuotta, mutta edelleen joka kerta sen kuullessani se karahtaa korvaani, silla niin painavan, voimakkaan, kammottavan assosiaation tuohon pelottavaan l-sanaan olen oppinut pienesta pitaen liittamaan. Siita painosta on paha paasta eroon.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen monesti tuntenut itseni noyryytetyksi läski-sanan johdosta, mutta tiedan kylla, etta vain mina olen ollut noyryytyksesta tietoinen, silla koskaan sita sanaa ei ole tassa maassa lausuttu loukkaavaassa savyssa. Siihen kun ei taalla liity mitaan ikavaa tai inhottavaa.

Ensimmaisen kerran tormasin tahan retooriseen kulttuurieroavaisuuteen torilla pian Laosiin saapumisen jalkeen. Olin hedelmaostoksilla ja hymyilin myyjalle, joka alkoi kyselemaan kotimaatani. Vastasin kysymykseen kahdella haparoivalla laonkielisella sanalla ja yhteys valillamme oli luotu. Kaikki lahistolla olevat naiset keraantyivat hymyillen ymparilleni katselemaan kummallista hedelmia ostavaa ulkomaalaista. Joku silitti vaaleita hiuksiani ja sanoi niita kauniiksi. Punastuin mielihyvasta ja silla hetkella rakastuin Laosiin niin paljon etta sydameeni sattui. Samalla nainen toisella puolellani tarttui kasivarteeni, puristi sita ja sanoi laskiksi. Punastuin mielipahasta ja vihastuin Laosiin niin, etta silmissani pimeni. Kaikki nauroivat, mina hymyilin piukkaa hymya ja kavelin jaykkaniskaisesti kotiin.

Kahden Laosin vuoteni aikana allejani on puristeltu ja mahaani tapulteltu laski-sanan saestyksella niin paljon, etta enaa en jaksa pahastua, mutta edelleenkaan en osaa suhtaua sanaan neutraalisti. Olen liian paljon protestanttisen aiti Suomen tytar, joka tuntee syvaa syyllisyytta ja hapeaa ylikiloistansa, tuosta kansanterveytemme suurimmasta uhkasta ja valtionkassan kamalimmasta kuluttajasta. Anteeksi Suomi.