Hengittelen tässä hitaasti sisään, ulos, sisään, ulos ja toivun viikonlopun juhlaputkesta. Rankkaa, mutta kivaakin oli ja lopussa se vasta kiitos seisoikin. 

Perjantaina oli ne rantabailut, josta kerroin jo männä viikon torstaina. Tok tsampa-leitä en kyllä saanut kasaan vaikka yritys oli kova. En nimittäin löytänyt mistään puuta mihin olisin kehdannut kiivetä kukkia poimimaan. Olin olettanut, että työmaan pihalla olisi ollut ainakin yksi puu, mutta vaikka kuinka kiersin perjantaina puutarhaa niin tok tsampaa en sieltä löytänyt. Ajattelin, että no löydän kukat jostain kotimatkan varrelta ja näin kävikin, mutta valitettavasti ainoat löytämäni tok tsampa-puut olivat Vietnamin suurlähetystön aidatulla pihalla ja tietysti siellä sisäpuolella. Pienen ja vakaan harkinnan jälkeen päätin olla kiipeämättä aidan yli vaikka mieli tekikin. 

Juhliin pyörin pyhävaatteissani Dee Posion perässä ja tunsin itseni kovin tyylikkääksi ja hyvin ylipukeutuneeksi. Muut olivat kääriytyneet saronkeihin ja rantapyyhkeisiin. Ei se mitään. Aika nopeasti epäsopiva asuni unohtui, sillä käsilaukussani oli musta helmi, pieni pullo salmiakkikossua. Se ei ollut kuitenkaan minun (äiti huomaa tämä!) vaan Deen (ja Deen äiti ei sitten huomaa tätä). Deen laukku oli pienen pieni ja omani ihan reilun kokoinen ja siksi se pullo oli piilotettuna liftaajan asusteisiin. Näin me kaksi keskenkasvuista aikuista teimme kikattelevan entreen bordellihotelliin. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Pakollisen hello-darling-how-are-you-I-am-fine-thank-you-kierroksen jälkeen okulaarimme kiikaroivat Armas Hepin yhdestä peräpöydästä. Esittelin Armakselle käsilaukkuni sisältöä ja Deen hilloaman harvinaisen herkun nähdessään saimme kutsun liittyä seurueeseen. Pöytäliinan helmoissa korkkasimme pullon ja kaadoimme mustaa nestettä laseihin. Ohikulkijoille nyökkäilimme kevyesti, toivotimme virkamiesmäisen eleettömät tervehdyksemme ja hymyilimme ystävällisesti, mutta keskenään peräpöydän kolme vanhaa varista nauraa rätkätti päät yhdessä aikamatkoja teinivuosiin tehden.

Lauantaina oli sitten vuorossa white wedding-juhla, josta myös viime viikolla kerroin. Saavuin juhliin tuntia myöhemmin kuin mitä kutsussa oli mainittu aloitusajaksi ja olin juhlien 14. vieras. Paikalla oli 11 Australialaista, yksi Lao ja yksi Armas Heppi. Juhlijoista tunsin entuudestaa vain emännän ja Armaan, jonka kärsivän ilmeen tunnistin lähes heti sisään astuttuani. Otin paikkan Armaksen vierestä ja yhdessä teimme tuttavuutta naapureihimme suomalaisuuden surkastamilla seurustelulihaksilla ja tunnelma pysyi lattialla. Jossakin vaiheessa iltaa annoimme periksi ja aloimme puhua äidinkieltä. Suomenkielellä käyty keskustelu sisälsi muun muassa seuraavia aiheita: 1.) Millon täältä voi lähtä? 2.) Voiko täältä hiippalilla vaan ulos vai pitäiskö käydä sanomassa jotain emännälle? 3.) Mitä sille pitäis sanoo? 4.) Sanotaako, että meidän pitää mennä toisiin juhliin? 5.) Ollaanko vielä puoli tuntia ja lähtään sitte? 6.) Etkä sitten jätä mua yksin tänne, perkele. 7.) Apua, vielä 27 minuuttia ennen kun voi lähteä. Viimeisen puolituntisen aikana huvittelimme vielä suunnittellen kostojuhlia, johon kutsuttaisiin kaikki Kaakkois-Aasian suomalaiset, kaksi aussia ja yksi ranskalainen ja sitten katsottaisiin kuka onkaan ulkopuolinen.

Sunnuntaina oli vielä yhden baarin avajaiset, joten juhlaputki jatkui. Näihin juhliin jouduimme vähän vahingossa Aimen kanssa viisi kiloa kuivattua kalaa mukanamme. Aime oli tuonut ne tilauksesta ystävälleen, joka sitten kutsui meidät sinne baarin avajaisiin ne tuomaan. Juhlat näyttivät mukavilta, mutta jäimme hieman seinäruusuiksi. Viisi kiloa kuivattua kalaa ei ehkä ole paras juhlavarustus, jos toivoo saavansa kontaktia muihin lajitovereihinsa. Nyt puhuu kokemus.

Maanataina huokasin helpotuksesta ja luulin, että juhlat oli nyt hetkeksi juhlittu, mutta enpä vielä herättyäni paljoa tiennyt. Työmaalla odotti tuttu maanatai-aamun ankeuttaja eli lähes kattoon asti yltävä pino tekemättömiä töitä ja lukemattomia papereita. Ne pystyvät hetkessä imaisemaan suorittajan viikonloppuna levänneet aivot takaisin suoritushelvettiin, jos ei osaa varoa. Itse en ole suorittaja, mutta silti pidän tärkeänä, että myös me vähätöisemmät varomme näitä ankeuttajia. Oma reseptini juhlasta arkeen siirtymisen ankaruutta pehmentämään on aloittaa työviikko muutamaa lempiblogia lukien. Ja mitä ihmettä, tällä viikolla varsinainen juhla alkoikin vasta tästä tutusta rutiinista! Minua olivat omissa blogeissansa muistaneet Hanhensulka ja Anita Konkka ja kommenttilootastani löysin vielä terveiset Viidakon reunan tädiltä. Kaikki bloggaajia, joiden tarinoita olen jo pitkään käynyt salaisesti ihailemassa uskaltamatta kuitenkaan jättää itsestäni muuta merkkiä kuin ISP osoitteen painauman kävijämittareihin. Arvaa olinko onnellinen? Voiko ihanammin juhla enää päättyä ja päivä alkaa?